Tammikuun alussa muistelin joskus kuulleeni, että klassinen musiikki koskettelee ihmismielessä sellaisia tasoja, jotka auttavat keskittymään.
Tämä (testi)mielessä ryhdyin kuuntelemaan gradua tehdessäni klassista musiikkia, sattuman avustuksella Antonio Vivaldin Neljää vuodenaikaa.
Nyt en saa enää mitään tehdyksi ilman sitä. Mitään.
Kun avaan koneen, laitan musiikin heti soimaan. Kuin narkomaani. Heti.
Tunnin kestävä konsertti soi päivän aikana uudelleen, uudelleen ja vielä kerran uudelleen, monta kertaa, mutta en näytä kyllästyvän siihen ollenkaan. Siis ollenkaan.
Ja kaiken lisäksi - myönnettäköön nyt sekin - suorastaan pidän siitä.
Talvi on suosikkini.
Välillä, kun kuvittelen, että muut kirjaston asiakkaat eivät näe, suljen silmäni eräässä kohdassa.*
Ja laitan ehkä vähäksi aikaa volyymia kovemmalle.
Olen myös saattanut hankkia muitakin klassista musiikkia sisältäviä cd-levyjä, mutta oi, Antonio on silti paras. Hän on jo hän - hyvä ystäväni Antonio.
Mutta oopperasta pysyttelen kyllä kaukana.
* huoh, onneksi klassista musiikkia ei voi hyräillä. eihän?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti