Sivupolkuja

Ihaninta ja ehdottomasti samalla kamalinta* tässä gradun teossa on törmääminen kaikkeen sellaiseen mielenkiintoiseen tietoon, joka ei varsinaisesti liity aiheeseeni.

Rönsyily.

Huomaan jatkuvasti kirjoittavani muistiinpanoihini "tarkista-se-ja-se" ja "lainaa-vielä-tämä-kirja", vaikka näillä asioilla ei olisi mitään tekemistä oman, varsinaisen tutkimusaiheeni kanssa. Vaikka sivuseikat ovatkin kutkuttavia, syövät ne aikaa ja tilaa itse asialta. Tiedän jo nyt, että aiheeni johdantoluvusta ja/tai taustoituksesta on tulossa, kiltisti sanottuna, aivan liian pitkä.

Samalla tämä rönsyily on kuitenkin yksi niistä tekijöistä, jotka tekevät gradutuksesta jopa hauskaa. Puurtamista virkistävät hassut pienet outoudet, yllätykselliset pätkät, anomaliat*.

Seminaarissa sain dispositioni esittelytilaisuudessa kiitosta siitä, että olen niin innostunut aiheestani*. (Ja niin totta vie olenkin! Ja hämmästelen, kuka muka ei olisi! Voi niitä parkoja, jotka erehtyvät vahingossa kysymään gradustani. Tiedossa on silloin usein pitkähkö esitelmä teemasta.) Usein innostuksen takaa löytyvätkin juuri nämä sivupolut, jotka ravitsevat mielenkiintoani; pitävät sitä yllä. Sillä joka päivä saatan törmätä johonkin uuteen pikku tietoon. Ja vaikka se ei kasvattaisikaan tietoani aiheesta, kasvattaa se tietoani maailmasta. Ja se on hienoa se!

Kukapa olisi tiennyt, että gradun tekeminen voi toisinaan olla melkoista löytöretkeilyä!


* (hmm... kamalinta. onko se suomea? kuulostaa intialaiselta ruoalta. "söin tänään lounaaksi kamalinta ja naan-leipää")
* MH ja OP viljelevät teksteissään aina silloin tällöin sivistyssanoja. olen päättänyt omaksua tämän ihastuttavan tavan. pääsen sitten niin kuin samalle tasolle heidän kanssaan, tiedättekö?
* epäilen, että tällaisten kiitosten esittäminen johtuu niin sanotusti siitä, että mitään muuta hyvää ei keksitä...

Silmäilyä

Materiaalin saapuminen arkistoon ei kyllä millään muotoa kuulosta jännittävältä, mutta kyllä se sitä on. Kävin viime viikolla tutustumassa ensimmäistä kertaa varsinaiseen gradu-aineistooni, jota oli saapunut muhkeat kuusi kansiota, ja koin herkkiä hetkiä.

Että näitä papereita on kosketeltu joskus silloin.
Että MH ja OP ovat pitäneet tätä samaa arkkia käsissään.

Joku on ehkä kiireellä vienyt tämänkin jutun lähetettäväksi eteenpäin. Ja tähän on leimattu salainen.

Tunsin opiskelevani oikeaa ainetta. Ajattelin - "voisin ryhtyä tutkijaksi".

Mustavalkoisten valokuvien äärellä tunsin jo suorastaan suurta hartautta. Millainen on ollut hetki, jolloin kameran laukaisinta on painettu. Millainen se on ollut kameran edessä? Takana?
Kuvissa näkyi vankeja, vanhoja taloja, miehiä marssimassa pitkissä jonoissa. Ja hartaita kasvoja jumalanpalveluksen jälkeen, iloisia kyläläisiä, lapsia, vanhuksia.

Sotilaita, jotka todennäköisesti olivat minua nuorempia. Paljonkin, ehkä.

Pakkohan siinä oli miettiä, että mitä heille oli käynyt.

Sitten törmäsin listaan komppanioiden miehistä. Siinä luki - nimi, syntymäaika, sotilasarvo, ja - haavoittunut tai kaatunut. Haavoittunut vakavasti astuttuaan miinaan, kuollut matkalla sotilassairaalaan. Haavoittunut vakavasti kaulaan, kasvoihin. Kuollut sotilassairaalassa seuraavana päivänä. Kuollut tehtävässä kentällä.

Melkein itkin. Enkä enää halunnutkaan tutkijaksi.