tiistai 23. helmikuuta 2010

Takapakkia

Koska koen niiskuttajat* yhdeksi ärsyttävimmistä ryhmistä yliopiston kirjastoissa, ja kuulun tällä hetkellä itse tuohon joukkoon äänekkääseen, päätin jäädä kotiin työskentelemään.

Olen siis kipeä ja synkkä. En ihan OP-synkkä, mutta melkein.

Kipu johtuu kurkusta, synkkyys graduahdistuksesta.
Kun ehtii tottua rutiiniin työskentelyssä, tulee sairasvälipäivistä erittäin ahdistunut olo.
Luterilaiseksi kutsuttu työmoraali vaatisi tekemään töitä kahta kovemmin kotona.

Mutta olo on vetelä. Ja tätä myöten saamaton. Rivit syntyvät, jos syntyvät, hitaasti. Ja sekin on valehtelua, ei niitä synny juuri ollenkaan. Ja jos syntyisi, ne olisi kuitenkin ihan huonoja.

Ja aikataulukin painaa päälle. Ja muut tyhmät rästihommat. Ja varmasti on vielä jotain muutakin, en nyt vaan muista.

Nih.


Varsin valoisa asenne siis kaiken kaikkiaan. Taidan mennä jakamaan tätä riemua sittenkin kirjastoon.


*muita ovat muun muassa ryystäjät, heilujat ja äänekkäät.

torstai 18. helmikuuta 2010

Huumorin kukkia

Aapeli on uusi rakkauteni.

Edellisen, sensuurin uhriksi joutuneen tekstin jälkeen törmäsin myös hänen kirjoitukseensa Mörkki monologi, jossa hän ns. "ottaa kantaa" Olavi Paavolaisen Synkkään yksinpuheluun.

Monologi nosti Aapelin laajan yleisön tietoisuuteen, mutta koska itse kuuluun suppeaan yleisöön, pääsin nauttimaan siitä vasta nyt.

Ohessa otteita monologista:

Kesällä 1943

Nyt on sota.

Inhoan sydämeni pohjasta sotaa, mutta olen päättänyt olla mukana loppuun asti. Hotelli Kalevassa Mikkelissä.

Olen synkkä.

Kyllä minä tiedän miten sota päättyy, mutta en sano. Sanon vasta vuonna 1946, silloin on vaarattomampaa. Ja helpompaa.

Kaipaan sanomattomasti ranskalaisia hajuvesiä ja silkkipyjamaani. Mihin alennustilaan Hitler onkaan meidät ajanut. Nukun yöni nykyään aivan barbaarisesti, palttinaisessa yöpaidassa.

Poikia kaatuu rintamillamme. Valitan. On varmasti hyvin ikävää kaatua. Mutta minkä tähden ei uskottu mitä minä meinasin sanoa vuonna 1939!

Sanomalehdistä luen, että kuuluisa ranskalainen pääskysenmunien keräilijä Parbleu on kuollut. Itkin koko päivän.

Olen entistä synkempi.

Kävin kerran rintamalla. Sain siellä vaikutelmia. Otatin itsestäni myös muutaman valokuvan maastossa.

Tänään kuulin käen kukkuvan: Menin puistoon olemaan mietteissäni. Tunnen ettei hermoni kestä tätä enää pitkään.

Seison öisin Euroopan kartan ääressä ja siirtelen nuppineuloja. Maailmaa muovataan nyt uudestaan, kaikki on käymistilassa. Olen tilannut Helsingistä pussillisen nuppineuloja lisää.

Olen synkkä.

Jos en olisi kirjastossa nauraisin lujempaa, ääneenhän nauran jo nyt.

torstai 11. helmikuuta 2010

Kärpänen vesilasissa - hienoa!

Ihmiset on hauskoja.

Enkä puhu nyt vain Aapelista.* OP oli myös hauska.

Hän harjoitti nimittäin omien sanojensa mukaan "mitä pirullisinta muistilippusysteemiä".
Kirjoitteli milloin mieleen sattui salaperäisiä muistiinpanoja, joiden "kabbalistinen salakieli" oli jokaiselle muulle, paitsi hänelle itselleen "käsittämätöntä".

Joskus se oli tosin käsittämätöntä myös hänelle itselleen.

"... löysin eilen kolmisen viikkoa sitten tehdyn muistiinpanon 'Kärpänen vesilasissa - hienoa!', jonka nerokkuutta yhtä vähän kuin ideaakin minun oli enää mahdotonta tajuta. Olen sitä kovasti surrut, sillä olihan siinä kaiken lisäksi vieläpä erikoinen huudahdus 'Hienoa'..."

Kerran MK palasi lomilta miesten yhteiseen asuntoon, jossa kaikki valot paloivat ja OP istui nojatuolissa lukien omaa teostaan, tunteisiinsa uponneina.

Mitä sinä itket?, MK kysyi.

Tukahtuneella äänellä OP vastaa: "Kun minä kirjoitan niin hyvin!".
Seuraa jälleen syventyminen kirjaan, ja hetken päästä OP:n reippaampi huudahdus: "Tehkääs perässä!"

Aikamoista! Ja siinäpä muuten kaksi huudahdusta, joita ei ole odotettavissa tämän gradun tiimoilta. Sanoi hän suomalaisen huonolla itsetunnolla.


* Ja Aapelin kohdallakin kyse oli lähinnä hänen kirjoituksistaan. Henkilönähän se on voinut olla vaikka minkälainen kääpä. Paitsi että tuskin oli.

tiistai 9. helmikuuta 2010

Painokelvotonta

Kaikkia keinot eivät taida sittenkään olla sodassa sallittuja. Huumorista puhumattakaan.

Sensuuriin jäi kesällä 1944 Aapelin pakina, josta ote:

"... lujilla näissä viivytyskahinoissa on tietysti oltu itse kukin ... Otapa vain urakaksesi paapotella Vienan kanavalta tänne vanhan valtakunnanrajan taakse tuommoista kiireen puoleista vauhtia ja pidä samalla huolta siitä, ettei vihollinen ihan naurussasuin perässä tule, niin kyllä sinä pahemman kerran sodan makuun pääset ..."

Reunahuomautuksena artikkelissa oli "sopimattoman kevytsävyinen".

Ovatkohan tarkastajat nauraneet edes partaansa? Vai puineet vain nyrkkiään TK-mies-paralle?

Allekirjoittanutta pätkä naurattaa sopimattoman paljon. Tshihi.
Mutta naurattaisiko se enää, jos aika olisikin toinen?

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Perimmäiset syyt

Jatkan tänäänkin TK-toiminnan selvitystä. Tätä työtä tehdessäni pääsen toivottavasti jollakin tasolla pureutumaan MH:n ja OP:n mielenliikkeisiin.*
Että mitä mahtoivat herrat kynäilijat ajattella TK-tekstejä sorvaillessaan? Oliko kivaa? Vai ei?

Todennäköisesti harhailen kuitenkin vaihvihkaa jälleen Herran Ohjaajani varoittamille sivupoluille.

Enkä edes sure! Koska lähes kaikki TK-miehet ovat erittäin kiinnostavia!

Yksikin kirjoitti Päämajan Tiedotusosastolle kirjeen anoen pääsyä TK-mieheksi.

Hänestä tuntui sanomattoman katkeralta, kun ei saa olla mukana näkemässä ja kokemassa, miten uutta suurta Suomea luodaan.
Ja hän vakuutti olevansa kiitollinen, jos edes lyhyeksi loppuajaksi voisin tätä tietä päästä etulinjoille.

(!)

Ensinnäkin: mikä sääli, ettei tässä maailmassa enää kirjoiteta kirjeitä!

Ja toiseksi: voi miesparkaa, kun odotettu lyhyt loppuaika, on vaihtunut pitkäksi jumitukseksi.
Ja voi miesparkaa, kun suuri on vaihtunut pieneksi.


*As if.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Silloin ennen

Elän hyvin jännityksetöntä elämää.

Päiväni koostuvat lähinnä aamun matkasta kirjastolle ja iltapäivän paluusta kotiin. Tähän väliin mahtuu istumista, lukemista ja tietokoneen näytön tuijottamista. Hyvinä päivinä saan puserrettua myös hivenen tekstiäkin ja koen ehkä muutaman oivalluksen.

Toisinaan heittäyden aivan villiksi ja menen kirjaston sijaan istumaan maakunta-arkistoon. Tiedän, siis ihan kreisiä.

Tämä rutiinilla elämisen tunne korostuu, kun luen TK-miesten kokemuksista. Eräs esimerkki matkusti keskisessä Euroopassa kesällä 1939. Kiristyvän tunnelman myötä hän joutui lähtemään Unkarista, kun Suomen lähetystöstä niin kehoitettiin.

Edessä oli epävarma paluumatka junalla Puolan ja Baltian kautta, kun lennot Budapestista Helsinkiin lopetettiin LOT-matkustajakoneen tulituksen takia.
Lähetystöstä hänen vastuulleen annettiin vielä mukaan eräs helsinkiläisrouva, joka ei syntyperänsä vuoksi voinut matkustaa enää Saksan kautta, sekä kaksi Debrecenin kesäyliopistossa opiskellutta suomalaista ylioppilasneitosta.
Unkarissa junat kulkivat vielä säännöllisesti, mutta Puolan puolella tilanne muuttui. Maa oli jo aseistautunut. Ihmiset rukoilivat epäsäännöllisesti ja oudoissa paikoissa pysähtelevässä junassa, joka välillä pimennettiin.

Kotimaan kamara tuntui varmaan matkan jälkeen erityisen rakkaalta. Ihana kesäinen Helsinki. Ei enää jälkeäkään hermostuneesta liikehdinnästä.

Kunnes tulee talvi, ja marraskuu 30. päivä.

Elän hyvin jännityksetöntä elämää. Ja hyvä niin.