tiistai 26. tammikuuta 2010

Antonio, ystäväni

Tammikuun alussa muistelin joskus kuulleeni, että klassinen musiikki koskettelee ihmismielessä sellaisia tasoja, jotka auttavat keskittymään.

Tämä (testi)mielessä ryhdyin kuuntelemaan gradua tehdessäni klassista musiikkia, sattuman avustuksella Antonio Vivaldin Neljää vuodenaikaa.

Nyt en saa enää mitään tehdyksi ilman sitä. Mitään.

Kun avaan koneen, laitan musiikin heti soimaan. Kuin narkomaani. Heti.

Tunnin kestävä konsertti soi päivän aikana uudelleen, uudelleen ja vielä kerran uudelleen, monta kertaa, mutta en näytä kyllästyvän siihen ollenkaan. Siis ollenkaan.

Ja kaiken lisäksi - myönnettäköön nyt sekin - suorastaan pidän siitä.
Talvi on suosikkini.
Välillä, kun kuvittelen, että muut kirjaston asiakkaat eivät näe, suljen silmäni eräässä kohdassa.*
Ja laitan ehkä vähäksi aikaa volyymia kovemmalle.

Olen myös saattanut hankkia muitakin klassista musiikkia sisältäviä cd-levyjä, mutta oi, Antonio on silti paras. Hän on jo hän - hyvä ystäväni Antonio.

Mutta oopperasta pysyttelen kyllä kaukana.


* huoh, onneksi klassista musiikkia ei voi hyräillä. eihän?

tiistai 19. tammikuuta 2010

Suurta ja pientä

Aihetta tutkiessani törmään jatkuvasti suurmiehiin.

Sellaisiin, joiden historiaan jättämä jalanjälki ei ole mitään kokoa 37, vaan vähintäänkin 52, ja vielä isolla, oikein maskuliinisella saappaalla.

Olonsa tunteekin siis välillä kovin pieneksi. (Näin pieneksi.)

Samalla pääsee kuitenkin myös lukemaan ilahduttavia anekdootteja, kuten tänään Mannerheimista.

"Lähin esimieheni oli luutnantti, vapaaherra Mannerheim, sittemmin Suomen vallankumouksen pyöveli. Hän oli alkuperältään ruotsalainen ja kasvatukseltaan suomalainen ja piti mallikelpoisen palkkasoturin tavoin palvelusta ammattina eikä kevytmielisenä ajanvietteenä. Hän osasi suorittaa kaiken esimerkillisen hyvin, jopa juodakin niin, että pysyi selvänä. Sisimmässään Mannerheim aivan varmasti halveksi siviilimäisiä sotilaitamme, mutta osasi ilmaista käsityksensä niin hyväntahtoisesti, että monet luulivat tuon 'hyvää tarkoittavan, mutta rajoittuneen' paronin laskevan vain leikkiä."

Aikamoinen mies, tuo Mannerheimi. Ja ihan hyvin, suurimmalta suomalaiselta.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Vaihdokkaita

Totuus on tarua fantsumpaa.

Sen tiesin jo, mutta tänään opin lisäksi tämän:

Vuosien 1917-1918 vaihteen itsenäistymishulinoissa pohti eräs aivoriihi Suomessa mielenkiintoista vaihtokauppaa Ruotsin kanssa.

Entiselle emämaalle annettaisiin Ahvenanmaa, jos Suomi saisi hieman korvausta Itä-Karjalan muodossa.

Ihan kreisiä.

Ja kuka vielä väittää, että historia ei olisi mielenkiintoista? Kaikkea muuta.

Pieniä sanoja

Haluaisin graduni olevan (paitsi valmis tänä vuonna, myös) kielellisesti ansiokasta.

Sellaista sujuvaa tekstiä, mukavaa luettavaa. Sellaista, jota luettaessa, herää kiinnostus aiheeseen. Tai ylipäätään seuraavaan lauseeseen.

Henk. koht. tämä näyttää tällä hetkellä merkitsevän sitä, että täytän/pilaan lauseeni pienillä täytesanoilla. Ehdotonta ykkössijaa pitelee par'aikaa sana kuitenkin.

Taustoitukseni mukaan Suomessa tapahtuu aina jotain, jonka jälkeen sanon, että kuitenkin ---. Ja sitten taas uusi käänne ja kuitenkin ---. Ja ehkä jotain yllättävää, mutta sitten aina kuitenkin ---.

Olen korvannut Suomen historian ehkä- ja mutta-tilanteet kuitenkin-käänteellä. Ehkäpä tästä nousee vielä huikea trendi kotimaan tutkijapiireissä?

Jos moista nousua ei tapahdu (!), niin sitten sorvailen tekstiäni ja (julmasti) poistan turhat* kuitenkin-sanat.

Kill your darlings
, OP ja MH olisivat varmaan vinkanneet.

* prosenteissa aika iso osa kokonaisuudesta.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Saanen epäillä

Totuuksien puute ja tulkintojen moninaisuus aiheuttaa ongelmia. Mitä enemmän perehdyn aiheeseeni ja sen taustoihin, sitä paremmin huomaan, että tapahtumista ei ole saavutettavissa yksimielisyyttä.

Asia sinällään ei ole yllätys, mutta yllätys on se, kuinka rasittavaa se on. Välillä kaipaan suorastaan pelottavan paljon peruskouluaikojen totuuksia; yksinkertaistuksia; selkeitä syitä ja seurauksia.

Lisäksi tämä johtaa myös siihen, että alan nirsoilla. Kyseenalaistaa jatkuvasti. Tuo toinen lähde sanoi näin. Ja tuo taas väittää niin. Kun taas siinä kirjassa kerrottiin jotain aivan muuta.

Että mitä helvettiä tässä nyt sitten uskoo?

Välillä taas on vaikea uskoa mitään. Tänään avasin kirjan, jonka ensimmäinen lause sanoo "Turvattomuuden tunne sai Suomen talvisodan jälkeen hakemaan tukea Saksasta".

Äh.
Lauseesta tulee mieleen se, kuinka lapsena muita peloteltiin sanomalla, että "kaikki, jotka syövät leipää, kuolevat". Tai väite "keskitysleirit laskevat kolesterolia". Onhan se niinkin.

Päivien toisinaan venyessä pitkiksi huomaan vaeltelevani keskellä Macbethiläistä tunnelmaa. Harha on totta ja totuus harhaa. Se usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa.*

Mielentila sopiikin erittäin sattuvasti tammikuun vaalean, harmaan huurteisiin päiviin. Välillä olisi vaan kiva katsella vain joko mustaa tai valkoista.

Tieto lisää (graduttajan) tuskaa.


* katsokaas, siteeraan jo Shakespearea. Kyllä MH ja OP ymmärtäisivät.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Jo muinaiset roomalaiset

Otsikko kertoo kaiken.

Työstän yhä/edelleen/vieläkin aiheeni alustusta, koska nähtävästi haen tapahtumien syitä liki parintuhannen vuoden takaa.

Toistaiseksi olen jo luisunut 1800-luvun puoliväliin, ja nyt vieressäni on kirja, joka esittelee tapahtumia 1000-luvulta.

Ja oma aiheeni ajoittuu 1940-luvun alkuun.

Hupsista.

Todennäköisesti päädyn siis jossain vaiheessa tutkimaan esihistoriallisia kalliomaalauksia, koska nekin tavallaan kyllä liittyvät aiheeseeni.*

Toinen vaihtoehto on se, että hillitsen itseni. Jos haluan saada työni valmiiksi, en kaivele tapahtumien taustoja enää enempää. Ylipäätään muutama sivu siitä riittää.

Eli laitan kirjan kiinni. Siirrän sen pois ulottuviltani, takaisin omaan hyllyynsä. Käännän yksinkertaisesti houkutuksille selkäni.

Lapsellisen helppoa!

Ja teen sen heti. Tai siis heti sen jälkeen, kun olen lukenut vielä tämän luvun. Ja ihan vähän vaan silmäillyt tuota toista.


* kenttämatka Ranskaan edessä!

torstai 7. tammikuuta 2010

Pelkotiloja

Kun tekstiä on vielä alle 7 sivua, mutta alaviitteitä jo yli 30, huomaa, että pelko lähteiden unohtamisesta on ottanut vallan. (Jos peräkkäiset lauseet perustuvat samaan teokseen, ei niiden jokaisen perään tarvinne laittaa tekijää, vuosilukua ja sivunumeroa liki hysteeriseen tapaan...)

Samankaltainen pelko liittyy myös koko teemaa koskevaan tietoon. Edelleenkin kutkuttaisi ottaa selville vielä tuo ja tuo asia, jotka eivät ihan varsinaisesti liity aiheeseen, (mutta olisi ehkä hyvä tietää) sillä pelko siitä, että jotain tärkeää unohtuu, on välillä ahdistavan suurta.

Ylipäätään pelkotilat hallitsevat toisinaan/usein gradun tekoa. Tallenna-nappulaa tulee paineltua tiheästi, ettei vaan mitään katoaisi, ja tiedostoa läheteltyä useampaankin sähköpostiosoitteeseen, jotta se olisi edes jossakin tallessa.

Sitten välillä/harvoin tulee mukavia seesteisyyden kausia. Että kyllä tämä tästä; vaikka vasemmalla kädellä; helppoa kuin heinänteko. Ja tämänhän jo tiesin, tämä on jo kirjoitettu, lallallaa!
Näinä hetkinä elättelen myös vaarallista kuvitelmaa, että tiedän projektin päätyttyä aiheesta (ja sen ympäriltä) ihan kaiken, koska joskushan niiden rönsyjen on loputtava. (Eivät ne lopu. Enkä tule tietämään.)

Joku viisas voisi sanoa, että pohjimmiltaan tässäkin tapauksessa on kyse tasapainon etsimisestä ja löytämisestä. Kultaisesta keskitiestä. Ennen sen löytymistä, todennäköisesti pitkällisen etsinnän ajan, menen kuitenkin linjalla mieluummin enemmän nootitusta kuin vähemmän, mieluummin paljon tietoa kuin vähän.

Ihan hyvä linja gradulle. Ja elämälle.

tiistai 5. tammikuuta 2010

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Vuosikymmenen vaihtuminen* herätti sisäisen aikatauluttajani.

Koneen ruudulta katsottuna vuosi 2010 näytti niin säntilliseltä, että päätin laatia gradulle hieman tarkempia ajallisia tavoitteita. Toistaiseksi kalenteri yltää toukokuulle asti, ja välitavoitteita löytyy nyt (vain) kuukauden välein.

Ennen kesää toivon kuitenkin katselevani koneeni tiedostoista jo ainakin puolivalmista raakiletta. Tavoitepituus on 80-100 sivua, mutta jos 1. kesäkuuta word laskee sivujen määräksi 79, en ripottele päälleni tuhkaa ja pukeudu säkkiin.

Ehkä.

Ja jos sivumäärä on tuolloin 81, palkitsen itseni kehuilla peilin edessä (ja mahdollisesti myös takana).

Tässäpä siis jaloja tavoitteita kerrakseen! Ja koska sivuja on nyt jo kertynyt viisi, voisinkin oikeastaan pitää pienen tauon...


* vai vaihtuuko se vasta ensi vuonna? häiritsevä detalji.