Harmaasilmä

Muutama päivä arkistoissa sumentaa todellisuuden tajun.
Ja ajantajun.

Uppoan ja upottaudun historiaan.

TK-kirjoitukset ovat pirun kiinnostavia. Vaikka pitäisi keskittyä vain OP:n ja MH:n tuotoksiin, ei sitä voi olla vilkuilematta myös muidenkin tekstejä.

Ne ovat niin herttaisia.*
Innokkaita.
Ja outoja.
Asenteellisia.

Ja kun muutamat niistä on kirjoitettu käsin, kaunolla. Silloin tietää, että sitä on aherrettu jossain kannon päällä, tylsällä kynällä, lähellä tapahtumia, inspiraation vallassa.

En enää ole arkistossa. Olen Itä-Karjalassa. Täällä:

”Aunuksen kylämaisema on kuin keltaiseen kehykseen upotettu himmeänharmaa tinapeili, jonka pinnalta syksyiseen aamuauringon vielä lämmin käsi hiljaa ja varoen pyyhkii pois pirttien savua ja yön kylmää huurua.”

Olen ehkä saattanut syntyä väärään aikaan.



* yhdessä on vieno julkaisuohje ”Suomen Kuvalehteen ja muihinkin, jos kelpaa”.

1:62

Aurinko on paistanut sokean kanan jyväkasalle - sain harjoittelupaikan kesäksi.

Tunnen suurta helpotusta. Todella suurta. Ja olen hyvin kiitollinen.
Mutta olen samalla hieman ihmeissäni. Ja ennen kaikkea kauhuissani.

Tätä yhtä harjoittelupaikkaa haki 62 opiskelijaa. Siis k u u s i k y m m e n t ä k a k s i, auki kirjoitettuna.
Haastatteluun kutsuttiin kaikkiaan 4 henkilöä. Siis vain n e l j ä. Se on lyhyen matikkapääni mukaan vähemmän kuin yhdessä (terveessä) kädessä on sormia.

Onneani nakertaakin nyt pelko jatkosta.
Minkälainen tilanne on tuolla oikeassa työmaailmassa? Jos hyvinkin pieni/nimellispalkkaiseen paikkaan hakee 62 ihmistä? Jos 62 ihmistä on valmis tekemään kolme kuukautta töitä alle 1000 eurolla kuussa, niin kuinka moni on valmis tekemään niitä hieman isommista (jopa yli 1000 euron) summista?

Veikkaisin, että muutama? Tai sitten aika moni.

Tässä kohtaa lyhyt matematiikka on jälleen avuksi. En todennäköisesti osaa ajatella kaksinumeroisia lukuja pidemmälle. Ainakin kieltäydyn tekemästä niin.

Ja jos sain petkuhuiputettua jo yhden tahon palkkaaman minut, pystynen siihen myös toisen kerran. Kai.

Jotakin vanhaa

Ei, en vieläkään ole saanut kiinni vanhasta työrytmistäni. Päätin vain jälleen jakaa menneisyyden huumorin kukkia.

Seuraavassa ote "Maininkien" artikkelista vuodelta 1918.

"Maininkien kunniakas velvollisuus on yleisesti tiedoksiantaa kantansa yleensä ilmiöihin nähden. Teemme sen seuraavassa lyhyesti ja suppeasti: Uuden toimituksen valtiollinen kanta on jyrkästi monarkistis-tasavaltalainen. Sisäisiin oloihimme nähden harrastamme dogmeihin sidottua vapaamielisyyttä, puollamme uudistuksia vanhoillisuuden merkeissä ja edistämme taantumusta yrittämällä voimaansaattaa ennenaikaisia ja kypsymättömiä säännöksiä. Ulkopolitiikkamme pitää olla sopusoinnussa Saksan kanssa. Kuitenkin on huomioonotettava ententen mielipiteet. Beani-politiikassa seisomme horjumatta edeltäjiemme kannalla. Tahdomme siis noudatettavaksi mahdollisimman epähumaanista menettelytapaa, mikäli ei kunkin beaniyksikön nöyrä ja ja hiljainen käytös sekä kunnioittava esiintyminen vanhempia civiksiä kohtaan aiheuta osittaista muutosta. Kuitenkin vastustamme ruumiillista rangaistusta, varsinkin naisiin nähden. Musertakaamme heidät henkisellä ylemmyydellä. Tämä on vakaa ja horjumaton kantamme. Joka tästä poikkeaa, häntä ahdistakaamme kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin."

Voi pojat, mitä sanaseppoja alle vuoden vanha Suomi on tuottanutkaan! Tsihihi.
Kyllä on teekkareiden huumori jäänyt kakkoseksi näiden opiskelijoiden rinnalla.

Tyhjiö

Kasattuani seminaaria varten parisenkymmentä sivua melko valmista tekstiä kokoon, koin tehneeni ehkä maailman suurimman urotyön.

Kun vastaanotto tuotokselleni oli vielä enemmän positiivista kuin negatiivista, olen täällä myhäillyt ja hykerrellyt tyytyväisyyttäni.

Taputellut itseäni olalle. Hymyillyt peilikuvalle.

Ja sitten vaan tuijottanut tietokoneen ruutua. Olo onkin tuon järisyttävän puserruksen jälkeen ihan tyhjä/mä.

Kukakohan tekisi loput vaadittavat 60-80 sivua gradua varten valmiiksi?

Itse en siihen näköjään enää millään pysty. Hirvittävän vaivalloista. All that trouble.

Tokikin olen edelleen joka päivä kävellyt reippaasti kirjastoon lukemaan (hesarin verkkolehteä, tv-ohjelmien, joita en edes seuraa, juonipaljastuksia, wikipediaa), mutta sivuja ei oikein synny.

Edes Antonio ei nyt auta.

Mutta kai jokaiselle sallitaan tällainen pieni laiskistumiskohtaus? Sallitaanhan?

Koska uskon, että saamattomuudesta voi myös parantua. Voihan?