perjantai 17. joulukuuta 2010

Matkalla valmiiksi

Tänään on publiikki, valmistuneiden juhla.

Paperit tutkinnostani sain jo aiemmin tällä viikolla, mutta koska se tapahtui hyvinkin koruttomasti hakemalla ne tiedekunnan kansliasta, aion ottaa kaiken juhlahumun irti Akatemiatalon juhlallisuuksista.

Jännittää. Ja puolitosissani toivon, että juhlassa yhteislaulettaisiin "Suvivirsi", koska siinä on koulunlopettajaisiin liittyvää tunnelmaa. Tai oikeastaan toivon ihan tosissaan.

Matka valmiiksi on siis, noh, valmis. Ajattelin ensin laittaa tähän jotain ylevän filosifista pohdintaa siitä, kuinka kaikki on kuitenkin aina jotenkin vähän keskeneräistä; että matka valmiiksi on oikeasti tätä pidempi, mutta en osaa taidakaan.

Sen sijaan menen valmistautumaan juhlaan. Keskityn nauttimaan lyhyestä hetkestä, ja siitä seikasta, että olen maisteri. Se on ihan hienoa se.

Niin kuin gradunteossakin, on tässäkin hyvä muistaa lopettaa ajoissa.
Ja tähän on hyvä lopettaa.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Tempus fugit

En oikein vielä usko todeksi, että gradu on valmis.

Näin jälkeenpäin arvioituna kaikki meni jotenkin... niin nopeasti. Ja ongelmistakin huolimatta melko mutkattomasti.

Mukavastikin jopa.

Nyt jäljellä on enää maturiteetti ja sitten - sitten olen valmis maisteriksi.

Aika kultaa muistot todella nopeasti.
Ja paksulla kerroksella.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Alle kilo

Se on tuhdimpi, kuin kuvittelin. Ja virallisempi.

Tuoksuu jännältä.

Painoa kappaleella on kokonaisuudessaan 827 grammaa. (Mikä on aika paljon, kun kannoin niitä kotiin seitsemän kappaletta.)

Selkämyksen kirjoitukset ovat kultaiset. Ihanan kitschiä.

Ja se on minun tekemäni. Kaikki 108 sivua.

Tekijän onni - mainettaan suurempi.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Lähestyy

Vein tänään graduni painoon.

Poltin sen painoa varten cd:lle; kahteen kertaan, sillä ensimmäisen kerran jälkeen löysin siitä vielä virheitä.
Toisen kerran jälkeen en enää uskaltanut tarkistaa.*

Miltäköhän se näyttää sitten valmiina? Mustana ja nimeni kanssa.

Varmaan aika viralliselta. Ja hyvältä.

Matkan pää lähestyy!



*on niitä siellä kuitenkin. ja nyt yritän vain tulla toimeen sen kanssa. kirottu takakireä luonteeni!

torstai 4. marraskuuta 2010

Viimeinen tentti

Meni hyväksytysti lävitse.

Sen kunniaksi hymiö :D ja vielä toinenkin :D.

Ja otan myös takaisin kaikki pahat sanani ontologiasta, epistemologiasta ja argumenttien tieteellisestä kehittelystä.
Pitäkää vain paikkanne maailmassa, vaikkei meistä sieluntovereita tullutkaan.

Ai että.

:D

tiistai 2. marraskuuta 2010

(Epä)Tarkkuutta

Tiedättekö mikä on puuduttavaa, tiedättekö?

Minäpä kerron - nootituksen tarkistaminen. Voi hyvä tekijä sentään, kuinka puuduttavaa se onkaan! (Sanoinko joskus tosiaan metodologian tenttikirjoja tylsiksi? Ne ovat yhtä Stieg-Larssonin-romaania-vuoristoradalla-Antarktiksella-ilman-talvitakkia tähän verrattuna)

Käyn alaviitteitä nyt noin kolmatta/neljättä/viidettä kertaa lävitse ja virheitä löytyy edelleen.
(Tai no, virheitä ja virheitä. Yritän olla porkkanamaisen tarkka ja perfektionistinen, joten omaan silmääni virheitä ovat kaikki ylimääräiset välilyönnitkin, väärästä nootitustavasta nyt puhumattakaan.)

Kohta en kyllä enää jaksa. Tai en enää jaksa.

Huolimattomuusvirheet - te voititte. Myönnän tappioni. Veditte pidemmän korren tässä sisukkuustaistelussa ja löysitte tienne myös valmiiseen graduuni.

Te penteleet.

maanantai 1. marraskuuta 2010

En päästä vielä irti

Olen viime aikoina kärsinyt täyden sivun kammosta. Tiedättehän, vastakohtana tyhjän paperin kammolle, sille kirjoituspelolle.

Sillä gradu vaatii enää oikeastaan vaan pilkkujen hiomista, nootituksien tarkistusta ja muuta ihan pientä vain. Ei siis enää kirjoittamista, vain tarkastusta.

Olen analysoinut tämän ongelman jonkinlaiseksi irtipäästämisen vaikeudeksi.*
En halua viimeistellä gradua, koska sitten se olisi valmis.*
Ja sitten en voisi enää parannella sitä, puhua siitä muille, perehtyä asian varjolla tarpeettomiin papereihin ja asiakirjoihin.

(Ja kirjoittaa sitä.
Sillä, minä niin pidän sen kirjoittamisesta.
Ei sillä, että jokainen tuottamani lause olisi pelkkää timanttista analyysiä ja uuden ajan oivalluksia, mutta tieteellinen kirjoittaminen ylipäätään, viikottaisella rytmillä on ollut opettavaista, antoisaa - kehittävää.*)

Olen siis lykännyt ja vitkutellut viimeistelytyötä. Äskettäin huomasin kuitenkin, että blogin perustamisen vuosipäivä lähestyy, minkä johdosta asetin aikarajaksi gradun painoonviemiselle tuon nimenomaisen vuosipäivän, marraskuun 13. Annan siis itselleni siihen asti aikaa viimeistellä kirjoitusasua, ja sitten - sitten se on valmis. Ihan sellaisenaan.

Aikamoista.




*olen melkoinen deduktiivisen päättelyn mestari! vai olikos se induktiivisen?
*eikös ollut taasen aikamoisen hieno oivallusketju!
*enkä noin yleisellä tasolla tee kovinkaan paljon muuta sellaista, jota voisi nimittää erityisen kehittäväksi. vai luetaanko Mad Menin juonipaljastusten seuraaminen tv.comista sellaiseksi? minusta pitäisi lukea.

torstai 28. lokakuuta 2010

Curriculum

Olen työmarkkinoita silmällä pitäen päivitellyt ansioluetteloani (sekä suomeksi että) englanniksi, kansainvälisessä maailmassa kun elämme.

Koska olen mielestäni melko monella tasolla taidoiltani excellent, alkoi kyseisen sanan kohdalla esiintyä ylikäyttöä. Luonnollisesti ryhdyin miettimään synonyymejä ja kaivoin sanakirjan esille. MOT ehdotti seuraavia:

outstanding, A1 or A-one (informal), admirable, bitchin' (U.S. slang), bodacious (slang, chiefly U.S.), boffo (slang), brill (informal), brilliant, capital, champion, chillin' (U.S. slang), choice, cracking (Brit. informal), crucial (slang), def (slang), distinguished, dope (slang), estimable, exemplary, exquisite, fine, first-class, first-rate, good, great, jim-dandy (slang), mean (slang), mega (slang), meritorious, notable, noted, prime, select, sovereign, sterling, superb, superior, superlative, the dog's bollocks (taboo slang), tiptop, top-notch (informal), topping (Brit. slang), world-class, worthy 

Innostui eritoten vaihtoehdosta bitchin'. Kuvitelkaa nyt;
English, verbal and written - bitchin'
tai
MS Office skills - bitchin'

On niin hankalaa erottautua joukosta näin päivinä, joten ehkä tässä olisi hyvä keino. 
Ja kukapa ei palkkaisi moisilla taidoilla varustettua henkilöä? 
 Haluaisin tietää.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Melko hidasta

Luen tenttiin; viimeiseen sellaiseen. Kirjoja siihen on kolme, joista paksuin on yksistään hieman alle 600 sivua.

Aloitin lukemisen nelisen tuntia sitten, ja olen nyt sivulla 6.  Että niin hyvä kirja se on.

Ihan kaikkia asioita ei taidakaan tulla opiskelujen loputtua ikävä...

Vaikka oikeasti täytyy kyllä myöntää, että vika ei ole kirjassa vaan huonosti motivoituneessa lukijassa. Kun jättää metodologiaa koskevan kirjallisuuden tentittäväksi gradun teon viime hetkiin, ei into ole kovin suuri.

Mutta nyt yritän ryhdistäytyä. Tässä paksussa opuksessa on kuitenkin tällaisia tärkeitä lauseita, joten ei se ihan huono kirja ole.

"We live in a civilization that too often either ignores the past, or takes it for granted."

Aviezer Tucker.*




* jösses, mikä nimi!

torstai 7. lokakuuta 2010

Pidän katseeni ylhäällä

Sain esimakua työni palautteesta. Ohjaajani mukaan se menee ehdottomasti lävitse, ja on hyvä.

Keskityn nyt nauttimaan tästä tunteesta.
Sillä tiedän, että hetken kuluttua rupean analysoimaan ja pohtimaan, että mikäköhän on Ohjaajani käsitys "hyvästä" arvosanoilla mitattuna.

Ja sitten en osaa enää iloita tästä hetkestä.

Joskus sitä tekee kaikesta vähän liian vaikeaa.

perjantai 1. lokakuuta 2010

En ala

Laahustan jossain tylsistymisen ja turhautumisen välisessä maastossa.

Ohjaajani ei lupauksestaan huolimatta ole lähettänyt palautetta, joten työni on stagnaatiossa. Tokihan tässä voisi tehdä muita opintojen viimeistelyyn liittyviä hommia, mutta enpäs tee.

Ja yllättävän hyvin saa ajan kulumaan tekemättä mitään. Esimerkiksi synkkien ajatusten kehittäminen vie yllättävän paljon aikaa.

Voi vaikka miettiä, kuinka h u o n o oma gradu nyt kertakaikkisesti on.
Tai kuinka v a i k e a a on saada a) työtä b) miellyttävää työtä.
Ja kuinka s u r k e a ystävä on ollut viimeisten pari/monen kuukauden aikana, kun on keskittynyt vain tietokoneen äärellä kykkimiseen.
Sekä kuinka kunto on rapistunut m i t ä t t ö m ä k s i , kun ei liiku neljän seinän sisältä minnekään.

Äh.

Tylsyyttä ja turhautumistakin ärsyttävämpää on itsesäälissä vellominen.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Kaikki hyvä

Opiskelujeni lähestyessä loppuaan on olo hieman haikea.
Mutta myös tyytyväinen.

Yliopisto on ollut oikea valinta; samoin tiedekunta ja pääaine.

Historian opiskelu on merkinnyt minulle sekä ympäröivän maailman että oman maailmani ymmärtämistä.

Yleisestä yksityiseen. Muista minuuteen. Ympäristön sovittamista omaan itseensä ja päin vastoin.

Vaikka gradun jälkeinen elämä näyttää tällä hetkellä aavistuksen vaikealta*, en siltikään voi katua opiskeluvalintaani. En yhtään.

Jos en VTM-papereillani saa töitä, olen saanut kuitenkin jotain paljon arvokkaampaa –
Henkistä pääomaa.
*

Tietoa, jolla pärjää elämässä.*
Joka pysyy mukana.
Joka kantaa pitkälle.
Jonka avulla rakentaa uutta.


Ja sitä ei kuulkaa taantumat hetkauttele!




*itkettää, kun lukee uutisia ja katselee työpaikkailmoituksia.
*cheers, Marx!
*ja Trivial Pursuitissa.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Oho

Eilen, ensimmäistä kertaa koko graduprojektini aikana, kyllästyin aiheeseeni.

Typerät tyypit, typerät kirjoitukset – kaikki typerää, typerää, typerää.

Aivan helkkarin typerää.

En jaksa, en varmasti tee enää riviäkään. En, en, en.

Yök.

Ja mitä sitten tein; lähetin koko pakkauksen Ohjaajalleni esiluettavaksi.

Olkoon hänen ongelmansa.
Hähää.
Kjäh, Kjäh.

Ja mitä sitten tapahtui; suunnaton katumus.

Ei se ollut vielä läheskään valmis.
Mitä meninkään tekemään.
Voi Luoja.


Rakkaani, tule takaisin!

maanantai 20. syyskuuta 2010

Mottoni















TK-miesten voimasanainen ohjeistus siivittäkööt työtäni.


(Hieman makaaberia ajatella, että heidänkin töillään on ollut deadline.)

torstai 16. syyskuuta 2010

Hyvää ja kaunista

Ilman gradua olisi moni asia jäänyt tuntemattomaksi. Olisin esimerkiksi tuskin tutustunut P. Mustapäähän, ja sitä olisi jo voinut kutsua Menetykseksi.

En juurikaan ymmärrä runoudesta, mutta P. Mustapään tuotantoon olen hurmaantunut. Ihastunutkin, vähän.

Ja jos/kun kirjoitustyö masentaa yritän muistella erityisesti tätä kohtaa runosta "Aurinko pilkistää pilven takaa lumiseen metsään".

Pane pois tuo murheen takki:
se ei istu ollenkaan,
pue yllesi riemun frakki,
ota päähäsi onnenlakki
ja yhdy iloitsemaan.

Kas, niin paljon on asenteesta kiinni.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Ei vielä valmista

Mutta yritys on kova.

Ydin alkaa olla kasassa ja Herraa Ohjaajaani häiritsen toivottavasti kuun vaihteessa, mukavan runsaalla 100 sivun paketilla*.

Kyllä se tästä.

En luovuta.

Kyl, kyl.

Mutta ei se ihan helppoa ole.


*määrän ja laadun suhteestahan on joskus sanottu jotain viisasta?

maanantai 2. elokuuta 2010

Ongelmani eivät ole minun

Ei mitään uutta auringon alla.

Kirjoittaessani MH:n ja OP:n taustoja lipsahtelen jälleen koko ajan lainaamaan vielä yhden kirjan - ja vielä yhden - ja vielä...

Kiusallisen tuskaista, mutta ei uutta. Samat ongelmat ovat vaivanneet tutkijoita aina.

"Ei auta muu kuin lopuksi kylmäverisesti uskoa, että asia on tullut selväksi jo käytettyjen asiakirjojen nojalla. Alitajuntaan jää kuitenkin kaivamaan ajatus, että kenties sittenkin jossain kokoelmissa vielä olisi ollut jotain lisätietoja saatavilla - sellaisesta ajatuksesta ei tietenkään pääse koskaan."

Katri Laine (1891-1960), kotitalouden ja kotiteollisuuden historian tutkija ja järjestöaktiivi, väitöskirjaohjaajalleen Cederbergille 1935.

Olen siis vain osa pitkää jatkumoa.

Ei mitään uutta auringon alla.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Seison jättiläisten harteilla

Eräs julkisuuden valokeilassa laulutaitojensa vuoksi pysyttelevä nuori nainen* puhui kerran historianopiskelijan korviin anteeksiantamattomia sanoja erään lehden haastattelussa. En lähde niitä tässä tarkemmin toistelemaan, mutta ne liittyivät historian tuntemisen tarpeettomuuteen. (Voitteko kuvitella!) Lausunto oli mallia "mitäs sitä menneillä, olen kiinnostunut tulevaisuudesta" ja "ketä hei kiinnostaa, mitä vuonna 1918 tapahtui".

En nyt lähde erittelemään mennen ja tulevan välisestä eh, olennaisesta yhteydestä mitään, enkä edes vuoden 1918 tapahtumien merkityksestä maamme historiassa, koska olen näin vanhalla iällä luopunut kansanvalistuksellisesta roolistani.*

Tämän laulajattaren lausuntojen muisteleminen saa kuitenkin toisinaan edelleen, heikkoina hetkinä, kun omakin työ takkuaa, miettimään oman sukupuoleni kyvykkyyttä älylliseen toimintaan. (Eikä ollenkaan egoistisesti. -pä)

Onneksi tähän on keksitty lääke. Joka on yllä oleva kirja. (Kirjat nyt noin muutenkin ovat oivia lääkkeitä vaivaan kuin vaivaan)

Se kertoo suomalaisista naisista, pioneereista sukupuolensa edustajina tutkijuuden kentällä. Sellaisista naisista, jotka uskalsivat. Olivat älykkäitä. Ja lahjakkaita. Ja joita ilman en välttämättä kirjoittaisi graduani.

Ennen minua oli naisia, jotka eivät saaneet opiskella ollenkaan. Sitten oli naisia, jotka saivat niin tehdä vapautuksella sukupuolestaan. Ja siinä välissä ja sen jälkeen paljon naisia , jotka uskalsivat rikkoa näitä rajoja.

Se, miksi olen tässä ja voin tehdä niitä kaikkia asioita, mitä voin tehdä, on pitkällisen prosessin tulos. Mikään ei synny tyhjiössä.* Mennyt rakentaa tulevaa.

Tehdessäni pienen pientä gradua, seison ison jättiläisen harteilla.


* en nyt lähde mitään nimiä antamaan. sen verran voin sanoa, että se alkaa annalla ja loppuu bröö.
*jostain kumman syystä se ei oikein ottanut tuulta alleen?
* fyysikot (?) ja kreationistit, kukaan ei arvosta mielipiteitänne!

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Yhdessä

Otin töistä vapaata viettääkseni kahdenkeskisiä hetkiä gradu-muruni kanssa.

Jälleennäkemisen hetki oli riemastuttava.

Kun suhde on näin syvä, tuntuu siltä, kuin ei mitään ajallista taukoa näkemistemme välillä olisi koskaan ollutkaan.

Että "tuo lausehan minulta jäi viimeksi kesken". "Tätä ajatusta olin ajatellut kehittää tuohon suuntaan."

Aivan turhaan huolehdin. Välillämme ei ole mitään etäisyyttä, ikävää muuria.

Täällä me nyt sitten tuijotellaan toisiamme. Ja yritetään kehittää suhdettamme entistä paremmaksi.

Tämä suhde vaatii vain luottamusta. Kyllä se tästä!

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Jaa gradu vai?

Gradutiedostoni alkavat pölyttyä*.

En ole vilkaissutkaan koneen suuntaan kohta kolmeen viikkoon koska olen ollut töissä/laiska/syönyt jäätelöä/tukahtunut kuumuuteen/stressannut valmistumisen jälkeisestä elämästä.

Kait se siellä itsekseenkin kehittyy. Niin kuin olut tai leipätaikina.*

Ja eikös se gradun kanssa puuhastelu olekin vähän niin kuin pyörällä ajamista; sitä taitoa ei koskaan unohda?

Että ei mitään hätää, vaikka en sitä vähään aikaan ajattelisikaan.

Sitä paitsi ajattelin lotota tulevana viikonloppuna, ja koska voittomahdollisuuteni ovat suuret voin valmistautua vapaaherrattaren elämään, eikä vapaaherrattaret tarvitse mitään loppututkintoja. Niillä on rahaa (ja hieno titteli).

Niin että in your face omatunto. Kaikki on suunniteltua ja tarkkaan harkittua.

Ei pelkkä hattuteline tämän blogin pitäjä!


JÄLKIHUOMAUTUS 1: Lottopottina onkin vain miljoona euroa. Ei riitä. Suunnitelmani kehnous alkaa näkyä.

JÄLKIHUOMAUTUS 2: Unohdin sitten muutenkin lotota. Aloitan suunnitelman c suunnittelun.



* vertauskuvallisesti, siis. eihän tietokoneen tiedostot pölyty, hyvät hyssykät sentään.
* ja sitten kun syksyllä taas avaan kansiot niin sieltä löytyykin ihanainen valmis pro gradu –tutkielma.

tiistai 29. kesäkuuta 2010

Yllätin itsenikin

Kesäkuu on jo pian takana, samoin harjoittelun ensimmäinen kuukausi. Molemmat ovat olleet mukavia, tyydyttäviä, iloisia.

Tämän positiivisen ympäristön kannustamana olen myös availlut gradutiedostoakin, ja taputellut muutaman sanan sen täytteeksi.

Uusille työtovereille kerron kysyttäessä* yhä innolla aiheestani. Pidän siitä vieläkin hirmuisesti.

Mutta silti alan jo kypsyä ajatukseen, että olisi erittäin mukavaa nähdä tuotokseni pian mustien kansien välissä.

Valmiina.
Eikä vain nippuna tiedostoja tietokoneella.

Lukea sitä paperilta.
Eikä vain kannettavani ruudulta.

En aio/halua toivoa, että kesä kuluisi nopeasti ja harjoitteluni olisi pian ohitse, jotta pääsisin taas päätoimisesti työstämään gradua, koska kuka nyt sellaista toivoisi.

Toivon siis sen sijaan jotain muuta - lisätunteja vuorokauteen. Muutamakin riittäisi.

Eikö kuulostakin kohtuulliselta?





* ja ilmankin

maanantai 31. toukokuuta 2010

Ei niin ytimekkäästi

Olen sorvaillut* graduani tässä viime päivät sievempään kuntoon.

Hionut väliotsikoita ja niiden asettelua, tarkistanut kieliasua ja selkeyttänyt lauseita.
Mutta ennen kaikkea kuitenkin yrittänyt lyhentää sitä.

Sanomattakin lienee selvää, että jälkimmäistä olen tehnyt huonolla menestyksellä.

Olen jaarittelija. Toki voisin sanoa myös jonkin eufemismin, kuten että olen vain perusteellinen, mutta ollaan nyt rehellisiä. Jaarittelija mikä jaarittelija.

Toivon joskus kauan sitten, että toukokuun lopussa valmiina olisi ainakin 80 sivua, ja että tuo sivumäärä kattaisi jo kaikki luvut. Mutta ei. Sen sijaan liki valmiina on noin 90 sivua, ja se kattaa vasta osan luvuista 2, 3 ja 4.

Halavatun halavattu.

Sitä paitsi huomenna alkaa harjoittelu. Olen uskotellut itselleni, että se estänee erittäin tehokkaasti gradun tekemisen seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi. Ja jos se estä, niin sen estää tämä Suomen kesä; lyhyt mutta kaunis.

Mon dieu. Sellaista on elämä. En oikeastaan ole edes niin harmissani kuin mitä ehkä pitäisi. Kuinka voisinkaan, kun gradu on kuitenkin kasvanut ja jalkapohjien alla voi jo tuntea viileän ja tahraavan kesänurmikon.

Jaarittelijana on oikeastaan hyvä olla. Silloinkin saa syödä jäätelöä ja toivoa, että josko tänä kesänä saisi auringosta pisamia.





* tässä verbissä on mukavasti tekemisen meininkiä. että kyllä tässä oikeita töitä tehdään, eikä vaan näperrellä. vaikka oikeasti vaan näperrellään. nimenomaan sitä.

maanantai 10. toukokuuta 2010

Odottavan aika

On pitkääkin pidempi.

Lähetin Herralle Ohjaajalleni kolme luonnostelemaani lukua (jo) kaksi viikkoa sitten kommentoitavaksi ja vieläkään en ole saanut minkäänlaista palautetta.

Olen hieman näreissäni.
Työtä on hankala viedä eteenpäin ilman kommentointia, sillä tarvitsen ensin hyväksynnän suunnittelemalleni idealle.
Ja koska kommentteja ei kuulu, on työ pysähdyksissä.
Ja mitä pidempään työ on pysähdyksissä, sitä hankalampaa siihen on tarttua uudestaan kiinni.

On aivan turha valittaa, että opiskelijat eivät valmistu, kun valmiiksi haluavan tiellä kasataan tällaisia törkeitä esteitä. Valtavia hidasteita.

Olen kaltoinkohdeltu.
Marttyyri, suorastaan.

Puuh, matka valmiiksi on niin kovin pitkä.

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Tuhkasta ja muusta

Vulkaanisella tuhkalla on ihmeellisiä sivuvaikutuksia.
Toisia se esti pääsemästä pois kotoa ja toisia taas pääsemästä kotiin.
Koko maailma pieneni ja suureni samaan aikaan. Jännittävää - ja pelottavaa.

Minunkin matkaani (valmiiksi) se vaikutti.
Minut se sai kirjoittamaan 40 sivua gradua. N e l j ä k y m m e n t ä.

Tokikin tekstiä pitää vielä muokata, mahdollisesti/todennäköisesti suurestikin, mutta silti. Tällä hetkellä iloitsen vain etenemisestä, enkä ajattele törmäystä (tai tyrmäystä), jonka Herran Ohjaajani mielipide saattaa aiheuttaa.

Neljä kymmentä. Se on kuulkaa jo ihan hyvin. Ei riitä edes omat sormet ja varpaat moiseen lukuun!

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Vauhdin hurmaa

Ei, en ole kuopannut graduani, luovuttanut, siroitellut tuhkaa ylleni ja pukeutunut säkkiin. Vielä.

Päinvastoin - au contraire. Olen ahkeroinut arkistossa. Ahkeruuden puuskaa on puolestaan siivittänyt pääosin kaksi asiaa:
1. rajoitetut internet-yhteydet
ja
2. materiaali kutsuttiin takaisin pääkallopaikalle, joten tuli kiire käydä sitä lävitse.

OP:n tekstit on nyt siis pääosin käsitelty, mutta jäljellä ovat vielä MH:n kirjoitukset. Tilanne voisi siis näyttää valoisalta, mutta ei. MH herättää lähinnä halun ruveta ratkomaan hihansuita perunasäkkiin.

Olin nimittäin jo ihan vähän vaan tuudittautunut tunteeseen todellisesta ahkeruudesta kahlattuani lävitse kaikki OP:n TK-kirjoitukset.
Että olipas urakka, huh-huh, otsaakin pitää ihan pyyhkäistä.
Että onneksi ei sentään edessä voi olla enää ihan samanlaista rupeamaa MH:n kohdalla.
Ehei, ei voi, ei.

Kunnes kaivoin esille MH:n kirjoitukset. Ja hänhän, peijooni sentään, vasta ahkera kynäilijä onkin ollut.
Mein Gott! Miten ihmeessä?

Mies hääräili vielä komppanian päällikkönäkin, mistä on luultavasti aiheutunut kaikenlaista joutavaa paperinpyöritystä, josta olisi voinut päätellä ( ja päättelinkin surullisen virheellisesti), että eihän se nyt niin paljon kerta kaikkiaan vaan ehdi kirjoittaa, eihän, koska vuorokaudessa on kuitenkin tunteja vaan kaksikymmentäneljä, eli onhan sen pakko myös nukkua ja syödäkin välillä, ja sitä paitsi ei ne juttujen aiheetkaan noin vaan nenän eteen ilmesty, että aikaa menee niiden keksimiseenkin ja voisi luulla että sen pitäisi keksiä muillekin aiheita, tai ainakin valvoa niitä, ja kaiken lisäksi ja loppujen lopuksi hyökkäysvaiheen jälkeen ne aiheetkin loppui sitten aika pian, että mistä se muka on sitten oikein keksinyt enää kirjoittaakaan.

Mutta ei. Jotkut nyt vaan sitten ovat niin aikaansaavia. Joillekin se on jopa helppoa.

Joillekin.

Hmph.

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Harmaasilmä

Muutama päivä arkistoissa sumentaa todellisuuden tajun.
Ja ajantajun.

Uppoan ja upottaudun historiaan.

TK-kirjoitukset ovat pirun kiinnostavia. Vaikka pitäisi keskittyä vain OP:n ja MH:n tuotoksiin, ei sitä voi olla vilkuilematta myös muidenkin tekstejä.

Ne ovat niin herttaisia.*
Innokkaita.
Ja outoja.
Asenteellisia.

Ja kun muutamat niistä on kirjoitettu käsin, kaunolla. Silloin tietää, että sitä on aherrettu jossain kannon päällä, tylsällä kynällä, lähellä tapahtumia, inspiraation vallassa.

En enää ole arkistossa. Olen Itä-Karjalassa. Täällä:

”Aunuksen kylämaisema on kuin keltaiseen kehykseen upotettu himmeänharmaa tinapeili, jonka pinnalta syksyiseen aamuauringon vielä lämmin käsi hiljaa ja varoen pyyhkii pois pirttien savua ja yön kylmää huurua.”

Olen ehkä saattanut syntyä väärään aikaan.



* yhdessä on vieno julkaisuohje ”Suomen Kuvalehteen ja muihinkin, jos kelpaa”.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

1:62

Aurinko on paistanut sokean kanan jyväkasalle - sain harjoittelupaikan kesäksi.

Tunnen suurta helpotusta. Todella suurta. Ja olen hyvin kiitollinen.
Mutta olen samalla hieman ihmeissäni. Ja ennen kaikkea kauhuissani.

Tätä yhtä harjoittelupaikkaa haki 62 opiskelijaa. Siis k u u s i k y m m e n t ä k a k s i, auki kirjoitettuna.
Haastatteluun kutsuttiin kaikkiaan 4 henkilöä. Siis vain n e l j ä. Se on lyhyen matikkapääni mukaan vähemmän kuin yhdessä (terveessä) kädessä on sormia.

Onneani nakertaakin nyt pelko jatkosta.
Minkälainen tilanne on tuolla oikeassa työmaailmassa? Jos hyvinkin pieni/nimellispalkkaiseen paikkaan hakee 62 ihmistä? Jos 62 ihmistä on valmis tekemään kolme kuukautta töitä alle 1000 eurolla kuussa, niin kuinka moni on valmis tekemään niitä hieman isommista (jopa yli 1000 euron) summista?

Veikkaisin, että muutama? Tai sitten aika moni.

Tässä kohtaa lyhyt matematiikka on jälleen avuksi. En todennäköisesti osaa ajatella kaksinumeroisia lukuja pidemmälle. Ainakin kieltäydyn tekemästä niin.

Ja jos sain petkuhuiputettua jo yhden tahon palkkaaman minut, pystynen siihen myös toisen kerran. Kai.

torstai 11. maaliskuuta 2010

Jotakin vanhaa

Ei, en vieläkään ole saanut kiinni vanhasta työrytmistäni. Päätin vain jälleen jakaa menneisyyden huumorin kukkia.

Seuraavassa ote "Maininkien" artikkelista vuodelta 1918.

"Maininkien kunniakas velvollisuus on yleisesti tiedoksiantaa kantansa yleensä ilmiöihin nähden. Teemme sen seuraavassa lyhyesti ja suppeasti: Uuden toimituksen valtiollinen kanta on jyrkästi monarkistis-tasavaltalainen. Sisäisiin oloihimme nähden harrastamme dogmeihin sidottua vapaamielisyyttä, puollamme uudistuksia vanhoillisuuden merkeissä ja edistämme taantumusta yrittämällä voimaansaattaa ennenaikaisia ja kypsymättömiä säännöksiä. Ulkopolitiikkamme pitää olla sopusoinnussa Saksan kanssa. Kuitenkin on huomioonotettava ententen mielipiteet. Beani-politiikassa seisomme horjumatta edeltäjiemme kannalla. Tahdomme siis noudatettavaksi mahdollisimman epähumaanista menettelytapaa, mikäli ei kunkin beaniyksikön nöyrä ja ja hiljainen käytös sekä kunnioittava esiintyminen vanhempia civiksiä kohtaan aiheuta osittaista muutosta. Kuitenkin vastustamme ruumiillista rangaistusta, varsinkin naisiin nähden. Musertakaamme heidät henkisellä ylemmyydellä. Tämä on vakaa ja horjumaton kantamme. Joka tästä poikkeaa, häntä ahdistakaamme kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin."

Voi pojat, mitä sanaseppoja alle vuoden vanha Suomi on tuottanutkaan! Tsihihi.
Kyllä on teekkareiden huumori jäänyt kakkoseksi näiden opiskelijoiden rinnalla.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Tyhjiö

Kasattuani seminaaria varten parisenkymmentä sivua melko valmista tekstiä kokoon, koin tehneeni ehkä maailman suurimman urotyön.

Kun vastaanotto tuotokselleni oli vielä enemmän positiivista kuin negatiivista, olen täällä myhäillyt ja hykerrellyt tyytyväisyyttäni.

Taputellut itseäni olalle. Hymyillyt peilikuvalle.

Ja sitten vaan tuijottanut tietokoneen ruutua. Olo onkin tuon järisyttävän puserruksen jälkeen ihan tyhjä/mä.

Kukakohan tekisi loput vaadittavat 60-80 sivua gradua varten valmiiksi?

Itse en siihen näköjään enää millään pysty. Hirvittävän vaivalloista. All that trouble.

Tokikin olen edelleen joka päivä kävellyt reippaasti kirjastoon lukemaan (hesarin verkkolehteä, tv-ohjelmien, joita en edes seuraa, juonipaljastuksia, wikipediaa), mutta sivuja ei oikein synny.

Edes Antonio ei nyt auta.

Mutta kai jokaiselle sallitaan tällainen pieni laiskistumiskohtaus? Sallitaanhan?

Koska uskon, että saamattomuudesta voi myös parantua. Voihan?

tiistai 23. helmikuuta 2010

Takapakkia

Koska koen niiskuttajat* yhdeksi ärsyttävimmistä ryhmistä yliopiston kirjastoissa, ja kuulun tällä hetkellä itse tuohon joukkoon äänekkääseen, päätin jäädä kotiin työskentelemään.

Olen siis kipeä ja synkkä. En ihan OP-synkkä, mutta melkein.

Kipu johtuu kurkusta, synkkyys graduahdistuksesta.
Kun ehtii tottua rutiiniin työskentelyssä, tulee sairasvälipäivistä erittäin ahdistunut olo.
Luterilaiseksi kutsuttu työmoraali vaatisi tekemään töitä kahta kovemmin kotona.

Mutta olo on vetelä. Ja tätä myöten saamaton. Rivit syntyvät, jos syntyvät, hitaasti. Ja sekin on valehtelua, ei niitä synny juuri ollenkaan. Ja jos syntyisi, ne olisi kuitenkin ihan huonoja.

Ja aikataulukin painaa päälle. Ja muut tyhmät rästihommat. Ja varmasti on vielä jotain muutakin, en nyt vaan muista.

Nih.


Varsin valoisa asenne siis kaiken kaikkiaan. Taidan mennä jakamaan tätä riemua sittenkin kirjastoon.


*muita ovat muun muassa ryystäjät, heilujat ja äänekkäät.

torstai 18. helmikuuta 2010

Huumorin kukkia

Aapeli on uusi rakkauteni.

Edellisen, sensuurin uhriksi joutuneen tekstin jälkeen törmäsin myös hänen kirjoitukseensa Mörkki monologi, jossa hän ns. "ottaa kantaa" Olavi Paavolaisen Synkkään yksinpuheluun.

Monologi nosti Aapelin laajan yleisön tietoisuuteen, mutta koska itse kuuluun suppeaan yleisöön, pääsin nauttimaan siitä vasta nyt.

Ohessa otteita monologista:

Kesällä 1943

Nyt on sota.

Inhoan sydämeni pohjasta sotaa, mutta olen päättänyt olla mukana loppuun asti. Hotelli Kalevassa Mikkelissä.

Olen synkkä.

Kyllä minä tiedän miten sota päättyy, mutta en sano. Sanon vasta vuonna 1946, silloin on vaarattomampaa. Ja helpompaa.

Kaipaan sanomattomasti ranskalaisia hajuvesiä ja silkkipyjamaani. Mihin alennustilaan Hitler onkaan meidät ajanut. Nukun yöni nykyään aivan barbaarisesti, palttinaisessa yöpaidassa.

Poikia kaatuu rintamillamme. Valitan. On varmasti hyvin ikävää kaatua. Mutta minkä tähden ei uskottu mitä minä meinasin sanoa vuonna 1939!

Sanomalehdistä luen, että kuuluisa ranskalainen pääskysenmunien keräilijä Parbleu on kuollut. Itkin koko päivän.

Olen entistä synkempi.

Kävin kerran rintamalla. Sain siellä vaikutelmia. Otatin itsestäni myös muutaman valokuvan maastossa.

Tänään kuulin käen kukkuvan: Menin puistoon olemaan mietteissäni. Tunnen ettei hermoni kestä tätä enää pitkään.

Seison öisin Euroopan kartan ääressä ja siirtelen nuppineuloja. Maailmaa muovataan nyt uudestaan, kaikki on käymistilassa. Olen tilannut Helsingistä pussillisen nuppineuloja lisää.

Olen synkkä.

Jos en olisi kirjastossa nauraisin lujempaa, ääneenhän nauran jo nyt.

torstai 11. helmikuuta 2010

Kärpänen vesilasissa - hienoa!

Ihmiset on hauskoja.

Enkä puhu nyt vain Aapelista.* OP oli myös hauska.

Hän harjoitti nimittäin omien sanojensa mukaan "mitä pirullisinta muistilippusysteemiä".
Kirjoitteli milloin mieleen sattui salaperäisiä muistiinpanoja, joiden "kabbalistinen salakieli" oli jokaiselle muulle, paitsi hänelle itselleen "käsittämätöntä".

Joskus se oli tosin käsittämätöntä myös hänelle itselleen.

"... löysin eilen kolmisen viikkoa sitten tehdyn muistiinpanon 'Kärpänen vesilasissa - hienoa!', jonka nerokkuutta yhtä vähän kuin ideaakin minun oli enää mahdotonta tajuta. Olen sitä kovasti surrut, sillä olihan siinä kaiken lisäksi vieläpä erikoinen huudahdus 'Hienoa'..."

Kerran MK palasi lomilta miesten yhteiseen asuntoon, jossa kaikki valot paloivat ja OP istui nojatuolissa lukien omaa teostaan, tunteisiinsa uponneina.

Mitä sinä itket?, MK kysyi.

Tukahtuneella äänellä OP vastaa: "Kun minä kirjoitan niin hyvin!".
Seuraa jälleen syventyminen kirjaan, ja hetken päästä OP:n reippaampi huudahdus: "Tehkääs perässä!"

Aikamoista! Ja siinäpä muuten kaksi huudahdusta, joita ei ole odotettavissa tämän gradun tiimoilta. Sanoi hän suomalaisen huonolla itsetunnolla.


* Ja Aapelin kohdallakin kyse oli lähinnä hänen kirjoituksistaan. Henkilönähän se on voinut olla vaikka minkälainen kääpä. Paitsi että tuskin oli.

tiistai 9. helmikuuta 2010

Painokelvotonta

Kaikkia keinot eivät taida sittenkään olla sodassa sallittuja. Huumorista puhumattakaan.

Sensuuriin jäi kesällä 1944 Aapelin pakina, josta ote:

"... lujilla näissä viivytyskahinoissa on tietysti oltu itse kukin ... Otapa vain urakaksesi paapotella Vienan kanavalta tänne vanhan valtakunnanrajan taakse tuommoista kiireen puoleista vauhtia ja pidä samalla huolta siitä, ettei vihollinen ihan naurussasuin perässä tule, niin kyllä sinä pahemman kerran sodan makuun pääset ..."

Reunahuomautuksena artikkelissa oli "sopimattoman kevytsävyinen".

Ovatkohan tarkastajat nauraneet edes partaansa? Vai puineet vain nyrkkiään TK-mies-paralle?

Allekirjoittanutta pätkä naurattaa sopimattoman paljon. Tshihi.
Mutta naurattaisiko se enää, jos aika olisikin toinen?

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Perimmäiset syyt

Jatkan tänäänkin TK-toiminnan selvitystä. Tätä työtä tehdessäni pääsen toivottavasti jollakin tasolla pureutumaan MH:n ja OP:n mielenliikkeisiin.*
Että mitä mahtoivat herrat kynäilijat ajattella TK-tekstejä sorvaillessaan? Oliko kivaa? Vai ei?

Todennäköisesti harhailen kuitenkin vaihvihkaa jälleen Herran Ohjaajani varoittamille sivupoluille.

Enkä edes sure! Koska lähes kaikki TK-miehet ovat erittäin kiinnostavia!

Yksikin kirjoitti Päämajan Tiedotusosastolle kirjeen anoen pääsyä TK-mieheksi.

Hänestä tuntui sanomattoman katkeralta, kun ei saa olla mukana näkemässä ja kokemassa, miten uutta suurta Suomea luodaan.
Ja hän vakuutti olevansa kiitollinen, jos edes lyhyeksi loppuajaksi voisin tätä tietä päästä etulinjoille.

(!)

Ensinnäkin: mikä sääli, ettei tässä maailmassa enää kirjoiteta kirjeitä!

Ja toiseksi: voi miesparkaa, kun odotettu lyhyt loppuaika, on vaihtunut pitkäksi jumitukseksi.
Ja voi miesparkaa, kun suuri on vaihtunut pieneksi.


*As if.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Silloin ennen

Elän hyvin jännityksetöntä elämää.

Päiväni koostuvat lähinnä aamun matkasta kirjastolle ja iltapäivän paluusta kotiin. Tähän väliin mahtuu istumista, lukemista ja tietokoneen näytön tuijottamista. Hyvinä päivinä saan puserrettua myös hivenen tekstiäkin ja koen ehkä muutaman oivalluksen.

Toisinaan heittäyden aivan villiksi ja menen kirjaston sijaan istumaan maakunta-arkistoon. Tiedän, siis ihan kreisiä.

Tämä rutiinilla elämisen tunne korostuu, kun luen TK-miesten kokemuksista. Eräs esimerkki matkusti keskisessä Euroopassa kesällä 1939. Kiristyvän tunnelman myötä hän joutui lähtemään Unkarista, kun Suomen lähetystöstä niin kehoitettiin.

Edessä oli epävarma paluumatka junalla Puolan ja Baltian kautta, kun lennot Budapestista Helsinkiin lopetettiin LOT-matkustajakoneen tulituksen takia.
Lähetystöstä hänen vastuulleen annettiin vielä mukaan eräs helsinkiläisrouva, joka ei syntyperänsä vuoksi voinut matkustaa enää Saksan kautta, sekä kaksi Debrecenin kesäyliopistossa opiskellutta suomalaista ylioppilasneitosta.
Unkarissa junat kulkivat vielä säännöllisesti, mutta Puolan puolella tilanne muuttui. Maa oli jo aseistautunut. Ihmiset rukoilivat epäsäännöllisesti ja oudoissa paikoissa pysähtelevässä junassa, joka välillä pimennettiin.

Kotimaan kamara tuntui varmaan matkan jälkeen erityisen rakkaalta. Ihana kesäinen Helsinki. Ei enää jälkeäkään hermostuneesta liikehdinnästä.

Kunnes tulee talvi, ja marraskuu 30. päivä.

Elän hyvin jännityksetöntä elämää. Ja hyvä niin.

tiistai 26. tammikuuta 2010

Antonio, ystäväni

Tammikuun alussa muistelin joskus kuulleeni, että klassinen musiikki koskettelee ihmismielessä sellaisia tasoja, jotka auttavat keskittymään.

Tämä (testi)mielessä ryhdyin kuuntelemaan gradua tehdessäni klassista musiikkia, sattuman avustuksella Antonio Vivaldin Neljää vuodenaikaa.

Nyt en saa enää mitään tehdyksi ilman sitä. Mitään.

Kun avaan koneen, laitan musiikin heti soimaan. Kuin narkomaani. Heti.

Tunnin kestävä konsertti soi päivän aikana uudelleen, uudelleen ja vielä kerran uudelleen, monta kertaa, mutta en näytä kyllästyvän siihen ollenkaan. Siis ollenkaan.

Ja kaiken lisäksi - myönnettäköön nyt sekin - suorastaan pidän siitä.
Talvi on suosikkini.
Välillä, kun kuvittelen, että muut kirjaston asiakkaat eivät näe, suljen silmäni eräässä kohdassa.*
Ja laitan ehkä vähäksi aikaa volyymia kovemmalle.

Olen myös saattanut hankkia muitakin klassista musiikkia sisältäviä cd-levyjä, mutta oi, Antonio on silti paras. Hän on jo hän - hyvä ystäväni Antonio.

Mutta oopperasta pysyttelen kyllä kaukana.


* huoh, onneksi klassista musiikkia ei voi hyräillä. eihän?

tiistai 19. tammikuuta 2010

Suurta ja pientä

Aihetta tutkiessani törmään jatkuvasti suurmiehiin.

Sellaisiin, joiden historiaan jättämä jalanjälki ei ole mitään kokoa 37, vaan vähintäänkin 52, ja vielä isolla, oikein maskuliinisella saappaalla.

Olonsa tunteekin siis välillä kovin pieneksi. (Näin pieneksi.)

Samalla pääsee kuitenkin myös lukemaan ilahduttavia anekdootteja, kuten tänään Mannerheimista.

"Lähin esimieheni oli luutnantti, vapaaherra Mannerheim, sittemmin Suomen vallankumouksen pyöveli. Hän oli alkuperältään ruotsalainen ja kasvatukseltaan suomalainen ja piti mallikelpoisen palkkasoturin tavoin palvelusta ammattina eikä kevytmielisenä ajanvietteenä. Hän osasi suorittaa kaiken esimerkillisen hyvin, jopa juodakin niin, että pysyi selvänä. Sisimmässään Mannerheim aivan varmasti halveksi siviilimäisiä sotilaitamme, mutta osasi ilmaista käsityksensä niin hyväntahtoisesti, että monet luulivat tuon 'hyvää tarkoittavan, mutta rajoittuneen' paronin laskevan vain leikkiä."

Aikamoinen mies, tuo Mannerheimi. Ja ihan hyvin, suurimmalta suomalaiselta.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Vaihdokkaita

Totuus on tarua fantsumpaa.

Sen tiesin jo, mutta tänään opin lisäksi tämän:

Vuosien 1917-1918 vaihteen itsenäistymishulinoissa pohti eräs aivoriihi Suomessa mielenkiintoista vaihtokauppaa Ruotsin kanssa.

Entiselle emämaalle annettaisiin Ahvenanmaa, jos Suomi saisi hieman korvausta Itä-Karjalan muodossa.

Ihan kreisiä.

Ja kuka vielä väittää, että historia ei olisi mielenkiintoista? Kaikkea muuta.

Pieniä sanoja

Haluaisin graduni olevan (paitsi valmis tänä vuonna, myös) kielellisesti ansiokasta.

Sellaista sujuvaa tekstiä, mukavaa luettavaa. Sellaista, jota luettaessa, herää kiinnostus aiheeseen. Tai ylipäätään seuraavaan lauseeseen.

Henk. koht. tämä näyttää tällä hetkellä merkitsevän sitä, että täytän/pilaan lauseeni pienillä täytesanoilla. Ehdotonta ykkössijaa pitelee par'aikaa sana kuitenkin.

Taustoitukseni mukaan Suomessa tapahtuu aina jotain, jonka jälkeen sanon, että kuitenkin ---. Ja sitten taas uusi käänne ja kuitenkin ---. Ja ehkä jotain yllättävää, mutta sitten aina kuitenkin ---.

Olen korvannut Suomen historian ehkä- ja mutta-tilanteet kuitenkin-käänteellä. Ehkäpä tästä nousee vielä huikea trendi kotimaan tutkijapiireissä?

Jos moista nousua ei tapahdu (!), niin sitten sorvailen tekstiäni ja (julmasti) poistan turhat* kuitenkin-sanat.

Kill your darlings
, OP ja MH olisivat varmaan vinkanneet.

* prosenteissa aika iso osa kokonaisuudesta.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Saanen epäillä

Totuuksien puute ja tulkintojen moninaisuus aiheuttaa ongelmia. Mitä enemmän perehdyn aiheeseeni ja sen taustoihin, sitä paremmin huomaan, että tapahtumista ei ole saavutettavissa yksimielisyyttä.

Asia sinällään ei ole yllätys, mutta yllätys on se, kuinka rasittavaa se on. Välillä kaipaan suorastaan pelottavan paljon peruskouluaikojen totuuksia; yksinkertaistuksia; selkeitä syitä ja seurauksia.

Lisäksi tämä johtaa myös siihen, että alan nirsoilla. Kyseenalaistaa jatkuvasti. Tuo toinen lähde sanoi näin. Ja tuo taas väittää niin. Kun taas siinä kirjassa kerrottiin jotain aivan muuta.

Että mitä helvettiä tässä nyt sitten uskoo?

Välillä taas on vaikea uskoa mitään. Tänään avasin kirjan, jonka ensimmäinen lause sanoo "Turvattomuuden tunne sai Suomen talvisodan jälkeen hakemaan tukea Saksasta".

Äh.
Lauseesta tulee mieleen se, kuinka lapsena muita peloteltiin sanomalla, että "kaikki, jotka syövät leipää, kuolevat". Tai väite "keskitysleirit laskevat kolesterolia". Onhan se niinkin.

Päivien toisinaan venyessä pitkiksi huomaan vaeltelevani keskellä Macbethiläistä tunnelmaa. Harha on totta ja totuus harhaa. Se usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa.*

Mielentila sopiikin erittäin sattuvasti tammikuun vaalean, harmaan huurteisiin päiviin. Välillä olisi vaan kiva katsella vain joko mustaa tai valkoista.

Tieto lisää (graduttajan) tuskaa.


* katsokaas, siteeraan jo Shakespearea. Kyllä MH ja OP ymmärtäisivät.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Jo muinaiset roomalaiset

Otsikko kertoo kaiken.

Työstän yhä/edelleen/vieläkin aiheeni alustusta, koska nähtävästi haen tapahtumien syitä liki parintuhannen vuoden takaa.

Toistaiseksi olen jo luisunut 1800-luvun puoliväliin, ja nyt vieressäni on kirja, joka esittelee tapahtumia 1000-luvulta.

Ja oma aiheeni ajoittuu 1940-luvun alkuun.

Hupsista.

Todennäköisesti päädyn siis jossain vaiheessa tutkimaan esihistoriallisia kalliomaalauksia, koska nekin tavallaan kyllä liittyvät aiheeseeni.*

Toinen vaihtoehto on se, että hillitsen itseni. Jos haluan saada työni valmiiksi, en kaivele tapahtumien taustoja enää enempää. Ylipäätään muutama sivu siitä riittää.

Eli laitan kirjan kiinni. Siirrän sen pois ulottuviltani, takaisin omaan hyllyynsä. Käännän yksinkertaisesti houkutuksille selkäni.

Lapsellisen helppoa!

Ja teen sen heti. Tai siis heti sen jälkeen, kun olen lukenut vielä tämän luvun. Ja ihan vähän vaan silmäillyt tuota toista.


* kenttämatka Ranskaan edessä!

torstai 7. tammikuuta 2010

Pelkotiloja

Kun tekstiä on vielä alle 7 sivua, mutta alaviitteitä jo yli 30, huomaa, että pelko lähteiden unohtamisesta on ottanut vallan. (Jos peräkkäiset lauseet perustuvat samaan teokseen, ei niiden jokaisen perään tarvinne laittaa tekijää, vuosilukua ja sivunumeroa liki hysteeriseen tapaan...)

Samankaltainen pelko liittyy myös koko teemaa koskevaan tietoon. Edelleenkin kutkuttaisi ottaa selville vielä tuo ja tuo asia, jotka eivät ihan varsinaisesti liity aiheeseen, (mutta olisi ehkä hyvä tietää) sillä pelko siitä, että jotain tärkeää unohtuu, on välillä ahdistavan suurta.

Ylipäätään pelkotilat hallitsevat toisinaan/usein gradun tekoa. Tallenna-nappulaa tulee paineltua tiheästi, ettei vaan mitään katoaisi, ja tiedostoa läheteltyä useampaankin sähköpostiosoitteeseen, jotta se olisi edes jossakin tallessa.

Sitten välillä/harvoin tulee mukavia seesteisyyden kausia. Että kyllä tämä tästä; vaikka vasemmalla kädellä; helppoa kuin heinänteko. Ja tämänhän jo tiesin, tämä on jo kirjoitettu, lallallaa!
Näinä hetkinä elättelen myös vaarallista kuvitelmaa, että tiedän projektin päätyttyä aiheesta (ja sen ympäriltä) ihan kaiken, koska joskushan niiden rönsyjen on loputtava. (Eivät ne lopu. Enkä tule tietämään.)

Joku viisas voisi sanoa, että pohjimmiltaan tässäkin tapauksessa on kyse tasapainon etsimisestä ja löytämisestä. Kultaisesta keskitiestä. Ennen sen löytymistä, todennäköisesti pitkällisen etsinnän ajan, menen kuitenkin linjalla mieluummin enemmän nootitusta kuin vähemmän, mieluummin paljon tietoa kuin vähän.

Ihan hyvä linja gradulle. Ja elämälle.

tiistai 5. tammikuuta 2010

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Vuosikymmenen vaihtuminen* herätti sisäisen aikatauluttajani.

Koneen ruudulta katsottuna vuosi 2010 näytti niin säntilliseltä, että päätin laatia gradulle hieman tarkempia ajallisia tavoitteita. Toistaiseksi kalenteri yltää toukokuulle asti, ja välitavoitteita löytyy nyt (vain) kuukauden välein.

Ennen kesää toivon kuitenkin katselevani koneeni tiedostoista jo ainakin puolivalmista raakiletta. Tavoitepituus on 80-100 sivua, mutta jos 1. kesäkuuta word laskee sivujen määräksi 79, en ripottele päälleni tuhkaa ja pukeudu säkkiin.

Ehkä.

Ja jos sivumäärä on tuolloin 81, palkitsen itseni kehuilla peilin edessä (ja mahdollisesti myös takana).

Tässäpä siis jaloja tavoitteita kerrakseen! Ja koska sivuja on nyt jo kertynyt viisi, voisinkin oikeastaan pitää pienen tauon...


* vai vaihtuuko se vasta ensi vuonna? häiritsevä detalji.