Totuuksien puute ja tulkintojen moninaisuus aiheuttaa ongelmia. Mitä enemmän perehdyn aiheeseeni ja sen taustoihin, sitä paremmin huomaan, että tapahtumista ei ole saavutettavissa yksimielisyyttä.
Asia sinällään ei ole yllätys, mutta yllätys on se, kuinka rasittavaa se on. Välillä kaipaan suorastaan pelottavan paljon peruskouluaikojen totuuksia; yksinkertaistuksia; selkeitä syitä ja seurauksia.
Lisäksi tämä johtaa myös siihen, että alan nirsoilla. Kyseenalaistaa jatkuvasti. Tuo toinen lähde sanoi näin. Ja tuo taas väittää niin. Kun taas siinä kirjassa kerrottiin jotain aivan muuta.
Että mitä helvettiä tässä nyt sitten uskoo?
Välillä taas on vaikea uskoa mitään. Tänään avasin kirjan, jonka ensimmäinen lause sanoo "Turvattomuuden tunne sai Suomen talvisodan jälkeen hakemaan tukea Saksasta".
Äh.
Lauseesta tulee mieleen se, kuinka lapsena muita peloteltiin sanomalla, että "kaikki, jotka syövät leipää, kuolevat". Tai väite "keskitysleirit laskevat kolesterolia". Onhan se niinkin.
Päivien toisinaan venyessä pitkiksi huomaan vaeltelevani keskellä Macbethiläistä tunnelmaa. Harha on totta ja totuus harhaa. Se usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa.*
Mielentila sopiikin erittäin sattuvasti tammikuun vaalean, harmaan huurteisiin päiviin. Välillä olisi vaan kiva katsella vain joko mustaa tai valkoista.
Tieto lisää (graduttajan) tuskaa.
* katsokaas, siteeraan jo Shakespearea. Kyllä MH ja OP ymmärtäisivät.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti