torstai 17. joulukuuta 2009

Sivupolkuja

Ihaninta ja ehdottomasti samalla kamalinta* tässä gradun teossa on törmääminen kaikkeen sellaiseen mielenkiintoiseen tietoon, joka ei varsinaisesti liity aiheeseeni.

Rönsyily
.

Huomaan jatkuvasti kirjoittavani muistiinpanoihini "tarkista-se-ja-se" ja "lainaa-vielä-tämä-kirja", vaikka näillä asioilla ei olisi mitään tekemistä oman, varsinaisen tutkimusaiheeni kanssa. Vaikka sivuseikat ovatkin kutkuttavia, syövät ne aikaa ja tilaa itse asialta. Tiedän jo nyt, että aiheeni johdantoluvusta ja/tai taustoituksesta on tulossa, kiltisti sanottuna, aivan liian pitkä.

Samalla tämä rönsyily on kuitenkin yksi niistä tekijöistä, jotka tekevät gradutuksesta jopa hauskaa. Puurtamista virkistävät hassut pienet outoudet, yllätykselliset pätkät, anomaliat*.

Seminaarissa sain dispositioni esittelytilaisuudessa kiitosta siitä, että olen niin innostunut aiheestani*. (Ja niin totta vie olenkin! Ja hämmästelen, kuka muka ei olisi! Voi niitä parkoja, jotka erehtyvät vahingossa kysymään gradustani. Tiedossa on silloin usein pitkähkö esitelmä teemasta.) Usein innostuksen takaa löytyvätkin juuri nämä sivupolut, jotka ravitsevat mielenkiintoani; pitävät sitä yllä. Sillä joka päivä saatan törmätä johonkin uuteen pikku tietoon. Ja vaikka se ei kasvattaisikaan tietoani aiheesta, kasvattaa se tietoani maailmasta. Ja se on hienoa se!

Kukapa olisi tiennyt, että gradun tekeminen voi toisinaan olla melkoista löytöretkeilyä!


* (hmm... kamalinta. onko se suomea? kuulostaa intialaiselta ruoalta. "söin tänään lounaaksi kamalinta ja naan-leipää")
* MH ja OP viljelevät teksteissään aina silloin tällöin sivistyssanoja. olen päättänyt omaksua tämän ihastuttavan tavan. pääsen sitten niin kuin samalle tasolle heidän kanssaan, tiedättekö?
* epäilen, että tällaisten kiitosten esittäminen johtuu niin sanotusti siitä, että mitään muuta hyvää ei keksitä...

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Silmäilyä

Materiaalin saapuminen arkistoon ei kyllä millään muotoa kuulosta jännittävältä, mutta kyllä se sitä on. Kävin viime viikolla tutustumassa ensimmäistä kertaa varsinaiseen gradu-aineistooni, jota oli saapunut muhkeat kuusi kansiota, ja koin herkkiä hetkiä.

Että näitä papereita on kosketeltu joskus silloin.
Että MH ja OP ovat pitäneet tätä samaa arkkia käsissään.

Joku on ehkä kiireellä vienyt tämänkin jutun lähetettäväksi eteenpäin. Ja tähän on leimattu salainen.

Tunsin opiskelevani oikeaa ainetta. Ajattelin - "voisin ryhtyä tutkijaksi".

Mustavalkoisten valokuvien äärellä tunsin jo suorastaan suurta hartautta. Millainen on ollut hetki, jolloin kameran laukaisinta on painettu. Millainen se on ollut kameran edessä? Takana?
Kuvissa näkyi vankeja, vanhoja taloja, miehiä marssimassa pitkissä jonoissa. Ja hartaita kasvoja jumalanpalveluksen jälkeen, iloisia kyläläisiä, lapsia, vanhuksia.

Sotilaita, jotka todennäköisesti olivat minua nuorempia. Paljonkin, ehkä.

Pakkohan siinä oli miettiä, että mitä heille oli käynyt.

Sitten törmäsin listaan komppanioiden miehistä. Siinä luki - nimi, syntymäaika, sotilasarvo, ja - haavoittunut tai kaatunut. Haavoittunut vakavasti astuttuaan miinaan, kuollut matkalla sotilassairaalaan. Haavoittunut vakavasti kaulaan, kasvoihin. Kuollut sotilassairaalassa seuraavana päivänä. Kuollut tehtävässä kentällä.

Melkein itkin. Enkä enää halunnutkaan tutkijaksi.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Ja sitten

Viikonlopun jälkeen sitä kuvittelee aina tarttuvansa uudella innolla työhön. Ja niin teinkin tänään!

Intoa vain kesti herttaisen vähän aikaa, kaksi tuntia. Mutta en valita, sillä tuloksena on alustava dispositio. Taustakirjallisuutta tuli myös käytyä lävitse, joten askel eteenpäin on tämäkin, vaikka pieni sellainen.

Huomenna astelen Herran Ohjaajani puheille esittelemään ajatuksiani. Toivottavasti tapaamisesta irtoaa jotain konkreettista, jotain mihin tarttua. En tiedä onko vika minussa, vai ohjaajassa, mutta toistaiseksi saamani neuvot ovat olleet hieman mitäänsanomattomia. Toisaalta en voi odottaakaan, että kerrottaisiin suoraviivaisesti, että tee näin ja näin, mutta sehän ei estä toivomasta sitä.

Huokaus. Tämähän taitaakin olla niitä gradutuksen vaikempia vaiheita, lopullisten päätösten tekeminen aiheesta; rajaus. Sana kuulostaakin niin ikävältä; kaikki mielenkiintoinen tuntuu jäävän ulkopuolelle. Ja jatkuva epävarmuus, kun ote kohteesta on vielä niin epämääräinen ja arka. Niin paljon kaikkea, mitä ei vielä tiedä. Kirjapinoni pöydällä vain kasvaa ja kasvaa...

Toisaalta matka on vasta aluillaan, ja matkojen alkuun liittyy aina hienoista ja kiihdyttävää jännityksen tunnetta. Että mihinköhän tämäkin tie vie. Miltä siellä lopussa näyttää.

Nyt ajattelen, että varmaan tosi hyvältä.

perjantai 13. marraskuuta 2009

Ensimmäinen

Alku on liki aina hankala - nytkin. En ole raivaaja, mutta ymmärrän Jussia. Edessäni ei ole suo, eikä kädessäni kuokka, mutta edessä näyttäytyvä tehtävä tuntuu silti loputtoman suurelta.

Sillä nyt on tullut Pro gradun -aika. Opintojen loppu ja valmistuminen vaatii vielä tämän puristuksen, ja projektia vauhdittamaan aloitan tämän blogin.

Todennäköisesti valitsin juuri aikamoisen pukin kaalimaan vartijaksi, mutta minkäs teet. Toivoin silti, että kirjoittaminen, ihan minkäläinen tahansa, auttaa tuottamaan tekstiä myös gradua varten.

Siispä, hyvät naiset ja herrat, pitäkää hatuistanne kiinni! Edessä on sivustakatsojille mahdollisesti puuduttavan tylsä lukumatka, allekirjoittaneelle hermoja vaativa matka itseen ja aihekirjallisuuteen. Nyt alkaa matka valmiiksi.