maanantai 26. huhtikuuta 2010

Tuhkasta ja muusta

Vulkaanisella tuhkalla on ihmeellisiä sivuvaikutuksia.
Toisia se esti pääsemästä pois kotoa ja toisia taas pääsemästä kotiin.
Koko maailma pieneni ja suureni samaan aikaan. Jännittävää - ja pelottavaa.

Minunkin matkaani (valmiiksi) se vaikutti.
Minut se sai kirjoittamaan 40 sivua gradua. N e l j ä k y m m e n t ä.

Tokikin tekstiä pitää vielä muokata, mahdollisesti/todennäköisesti suurestikin, mutta silti. Tällä hetkellä iloitsen vain etenemisestä, enkä ajattele törmäystä (tai tyrmäystä), jonka Herran Ohjaajani mielipide saattaa aiheuttaa.

Neljä kymmentä. Se on kuulkaa jo ihan hyvin. Ei riitä edes omat sormet ja varpaat moiseen lukuun!

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Vauhdin hurmaa

Ei, en ole kuopannut graduani, luovuttanut, siroitellut tuhkaa ylleni ja pukeutunut säkkiin. Vielä.

Päinvastoin - au contraire. Olen ahkeroinut arkistossa. Ahkeruuden puuskaa on puolestaan siivittänyt pääosin kaksi asiaa:
1. rajoitetut internet-yhteydet
ja
2. materiaali kutsuttiin takaisin pääkallopaikalle, joten tuli kiire käydä sitä lävitse.

OP:n tekstit on nyt siis pääosin käsitelty, mutta jäljellä ovat vielä MH:n kirjoitukset. Tilanne voisi siis näyttää valoisalta, mutta ei. MH herättää lähinnä halun ruveta ratkomaan hihansuita perunasäkkiin.

Olin nimittäin jo ihan vähän vaan tuudittautunut tunteeseen todellisesta ahkeruudesta kahlattuani lävitse kaikki OP:n TK-kirjoitukset.
Että olipas urakka, huh-huh, otsaakin pitää ihan pyyhkäistä.
Että onneksi ei sentään edessä voi olla enää ihan samanlaista rupeamaa MH:n kohdalla.
Ehei, ei voi, ei.

Kunnes kaivoin esille MH:n kirjoitukset. Ja hänhän, peijooni sentään, vasta ahkera kynäilijä onkin ollut.
Mein Gott! Miten ihmeessä?

Mies hääräili vielä komppanian päällikkönäkin, mistä on luultavasti aiheutunut kaikenlaista joutavaa paperinpyöritystä, josta olisi voinut päätellä ( ja päättelinkin surullisen virheellisesti), että eihän se nyt niin paljon kerta kaikkiaan vaan ehdi kirjoittaa, eihän, koska vuorokaudessa on kuitenkin tunteja vaan kaksikymmentäneljä, eli onhan sen pakko myös nukkua ja syödäkin välillä, ja sitä paitsi ei ne juttujen aiheetkaan noin vaan nenän eteen ilmesty, että aikaa menee niiden keksimiseenkin ja voisi luulla että sen pitäisi keksiä muillekin aiheita, tai ainakin valvoa niitä, ja kaiken lisäksi ja loppujen lopuksi hyökkäysvaiheen jälkeen ne aiheetkin loppui sitten aika pian, että mistä se muka on sitten oikein keksinyt enää kirjoittaakaan.

Mutta ei. Jotkut nyt vaan sitten ovat niin aikaansaavia. Joillekin se on jopa helppoa.

Joillekin.

Hmph.