Edellisen, sensuurin uhriksi joutuneen tekstin jälkeen törmäsin myös hänen kirjoitukseensa Mörkki monologi, jossa hän ns. "ottaa kantaa" Olavi Paavolaisen Synkkään yksinpuheluun.
Monologi nosti Aapelin laajan yleisön tietoisuuteen, mutta koska itse kuuluun suppeaan yleisöön, pääsin nauttimaan siitä vasta nyt.
Ohessa otteita monologista:
Kesällä 1943
Nyt on sota.
Inhoan sydämeni pohjasta sotaa, mutta olen päättänyt olla mukana loppuun asti. Hotelli Kalevassa Mikkelissä.
Olen synkkä.
Kyllä minä tiedän miten sota päättyy, mutta en sano. Sanon vasta vuonna 1946, silloin on vaarattomampaa. Ja helpompaa.
Kaipaan sanomattomasti ranskalaisia hajuvesiä ja silkkipyjamaani. Mihin alennustilaan Hitler onkaan meidät ajanut. Nukun yöni nykyään aivan barbaarisesti, palttinaisessa yöpaidassa.
Poikia kaatuu rintamillamme. Valitan. On varmasti hyvin ikävää kaatua. Mutta minkä tähden ei uskottu mitä minä meinasin sanoa vuonna 1939!
Sanomalehdistä luen, että kuuluisa ranskalainen pääskysenmunien keräilijä Parbleu on kuollut. Itkin koko päivän.
Olen entistä synkempi.
Tänään kuulin käen kukkuvan: Menin puistoon olemaan mietteissäni. Tunnen ettei hermoni kestä tätä enää pitkään.
Seison öisin Euroopan kartan ääressä ja siirtelen nuppineuloja. Maailmaa muovataan nyt uudestaan, kaikki on käymistilassa. Olen tilannut Helsingistä pussillisen nuppineuloja lisää.
Jos en olisi kirjastossa nauraisin lujempaa, ääneenhän nauran jo nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti