Silmäilyä

Materiaalin saapuminen arkistoon ei kyllä millään muotoa kuulosta jännittävältä, mutta kyllä se sitä on. Kävin viime viikolla tutustumassa ensimmäistä kertaa varsinaiseen gradu-aineistooni, jota oli saapunut muhkeat kuusi kansiota, ja koin herkkiä hetkiä.

Että näitä papereita on kosketeltu joskus silloin.
Että MH ja OP ovat pitäneet tätä samaa arkkia käsissään.

Joku on ehkä kiireellä vienyt tämänkin jutun lähetettäväksi eteenpäin. Ja tähän on leimattu salainen.

Tunsin opiskelevani oikeaa ainetta. Ajattelin - "voisin ryhtyä tutkijaksi".

Mustavalkoisten valokuvien äärellä tunsin jo suorastaan suurta hartautta. Millainen on ollut hetki, jolloin kameran laukaisinta on painettu. Millainen se on ollut kameran edessä? Takana?
Kuvissa näkyi vankeja, vanhoja taloja, miehiä marssimassa pitkissä jonoissa. Ja hartaita kasvoja jumalanpalveluksen jälkeen, iloisia kyläläisiä, lapsia, vanhuksia.

Sotilaita, jotka todennäköisesti olivat minua nuorempia. Paljonkin, ehkä.

Pakkohan siinä oli miettiä, että mitä heille oli käynyt.

Sitten törmäsin listaan komppanioiden miehistä. Siinä luki - nimi, syntymäaika, sotilasarvo, ja - haavoittunut tai kaatunut. Haavoittunut vakavasti astuttuaan miinaan, kuollut matkalla sotilassairaalaan. Haavoittunut vakavasti kaulaan, kasvoihin. Kuollut sotilassairaalassa seuraavana päivänä. Kuollut tehtävässä kentällä.

Melkein itkin. Enkä enää halunnutkaan tutkijaksi.