Ei niin ytimekkäästi

Olen sorvaillut* graduani tässä viime päivät sievempään kuntoon.

Hionut väliotsikoita ja niiden asettelua, tarkistanut kieliasua ja selkeyttänyt lauseita.
Mutta ennen kaikkea kuitenkin yrittänyt lyhentää sitä.

Sanomattakin lienee selvää, että jälkimmäistä olen tehnyt huonolla menestyksellä.

Olen jaarittelija. Toki voisin sanoa myös jonkin eufemismin, kuten että olen vain perusteellinen, mutta ollaan nyt rehellisiä. Jaarittelija mikä jaarittelija.

Toivon joskus kauan sitten, että toukokuun lopussa valmiina olisi ainakin 80 sivua, ja että tuo sivumäärä kattaisi jo kaikki luvut. Mutta ei. Sen sijaan liki valmiina on noin 90 sivua, ja se kattaa vasta osan luvuista 2, 3 ja 4.

Halavatun halavattu.

Sitä paitsi huomenna alkaa harjoittelu. Olen uskotellut itselleni, että se estänee erittäin tehokkaasti gradun tekemisen seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi. Ja jos se estä, niin sen estää tämä Suomen kesä; lyhyt mutta kaunis.

Mon dieu. Sellaista on elämä. En oikeastaan ole edes niin harmissani kuin mitä ehkä pitäisi. Kuinka voisinkaan, kun gradu on kuitenkin kasvanut ja jalkapohjien alla voi jo tuntea viileän ja tahraavan kesänurmikon.

Jaarittelijana on oikeastaan hyvä olla. Silloinkin saa syödä jäätelöä ja toivoa, että josko tänä kesänä saisi auringosta pisamia.





* tässä verbissä on mukavasti tekemisen meininkiä. että kyllä tässä oikeita töitä tehdään, eikä vaan näperrellä. vaikka oikeasti vaan näperrellään. nimenomaan sitä.