Pidän katseeni ylhäällä

Sain esimakua työni palautteesta. Ohjaajani mukaan se menee ehdottomasti lävitse, ja on hyvä.

Keskityn nyt nauttimaan tästä tunteesta.
Sillä tiedän, että hetken kuluttua rupean analysoimaan ja pohtimaan, että mikäköhän on Ohjaajani käsitys "hyvästä" arvosanoilla mitattuna.

Ja sitten en osaa enää iloita tästä hetkestä.

Joskus sitä tekee kaikesta vähän liian vaikeaa.

En ala

Laahustan jossain tylsistymisen ja turhautumisen välisessä maastossa.

Ohjaajani ei lupauksestaan huolimatta ole lähettänyt palautetta, joten työni on stagnaatiossa. Tokihan tässä voisi tehdä muita opintojen viimeistelyyn liittyviä hommia, mutta enpäs tee.

Ja yllättävän hyvin saa ajan kulumaan tekemättä mitään. Esimerkiksi synkkien ajatusten kehittäminen vie yllättävän paljon aikaa.

Voi vaikka miettiä, kuinka h u o n o oma gradu nyt kertakaikkisesti on.
Tai kuinka v a i k e a a on saada a) työtä b) miellyttävää työtä.
Ja kuinka s u r k e a ystävä on ollut viimeisten pari/monen kuukauden aikana, kun on keskittynyt vain tietokoneen äärellä kykkimiseen.
Sekä kuinka kunto on rapistunut m i t ä t t ö m ä k s i , kun ei liiku neljän seinän sisältä minnekään.

Äh.

Tylsyyttä ja turhautumistakin ärsyttävämpää on itsesäälissä vellominen.

Kaikki hyvä

Opiskelujeni lähestyessä loppuaan on olo hieman haikea.
Mutta myös tyytyväinen.

Yliopisto on ollut oikea valinta; samoin tiedekunta ja pääaine.

Historian opiskelu on merkinnyt minulle sekä ympäröivän maailman että oman maailmani ymmärtämistä.

Yleisestä yksityiseen. Muista minuuteen. Ympäristön sovittamista omaan itseensä ja päin vastoin.

Vaikka gradun jälkeinen elämä näyttää tällä hetkellä aavistuksen vaikealta*, en siltikään voi katua opiskeluvalintaani. En yhtään.

Jos en VTM-papereillani saa töitä, olen saanut kuitenkin jotain paljon arvokkaampaa –
Henkistä pääomaa.*

Tietoa, jolla pärjää elämässä.*
Joka pysyy mukana.
Joka kantaa pitkälle.
Jonka avulla rakentaa uutta.


Ja sitä ei kuulkaa taantumat hetkauttele!




*itkettää, kun lukee uutisia ja katselee työpaikkailmoituksia.
*cheers, Marx!
*ja Trivial Pursuitissa.

Oho

Eilen, ensimmäistä kertaa koko graduprojektini aikana, kyllästyin aiheeseeni.

Typerät tyypit, typerät kirjoitukset – kaikki typerää, typerää, typerää.

Aivan helkkarin typerää.

En jaksa, en varmasti tee enää riviäkään. En, en, en.

Yök.

Ja mitä sitten tein; lähetin koko pakkauksen Ohjaajalleni esiluettavaksi.

Olkoon hänen ongelmansa.
Hähää.
Kjäh, Kjäh.

Ja mitä sitten tapahtui; suunnaton katumus.

Ei se ollut vielä läheskään valmis.
Mitä meninkään tekemään.
Voi Luoja.


Rakkaani, tule takaisin!

Mottoni

TK-miesten voimasanainen ohjeistus siivittäkööt työtäni.


(Hieman makaaberia ajatella, että heidänkin töillään on ollut deadline.)

Hyvää ja kaunista

Ilman gradua olisi moni asia jäänyt tuntemattomaksi. Olisin esimerkiksi tuskin tutustunut P. Mustapäähän, ja sitä olisi jo voinut kutsua Menetykseksi.

En juurikaan ymmärrä runoudesta, mutta P. Mustapään tuotantoon olen hurmaantunut. Ihastunutkin, vähän.

Ja jos/kun kirjoitustyö masentaa yritän muistella erityisesti tätä kohtaa runosta "Aurinko pilkistää pilven takaa lumiseen metsään".

Pane pois tuo murheen takki:
se ei istu ollenkaan,
pue yllesi riemun frakki,
ota päähäsi onnenlakki
ja yhdy iloitsemaan.

Kas, niin paljon on asenteesta kiinni.

Ei vielä valmista

Mutta yritys on kova.

Ydin alkaa olla kasassa ja Herraa Ohjaajaani häiritsen toivottavasti kuun vaihteessa, mukavan runsaalla 100 sivun paketilla*.

Kyllä se tästä.

En luovuta.

Kyl, kyl.

Mutta ei se ihan helppoa ole.


*määrän ja laadun suhteestahan on joskus sanottu jotain viisasta?