Matkalla valmiiksi

Tänään on publiikki, valmistuneiden juhla.

Paperit tutkinnostani sain jo aiemmin tällä viikolla, mutta koska se tapahtui hyvinkin koruttomasti hakemalla ne tiedekunnan kansliasta, aion ottaa kaiken juhlahumun irti Akatemiatalon juhlallisuuksista.

Jännittää. Ja puolitosissani toivon, että juhlassa yhteislaulettaisiin "Suvivirsi", koska siinä on koulunlopettajaisiin liittyvää tunnelmaa. Tai oikeastaan toivon ihan tosissaan.

Matka valmiiksi on siis, noh, valmis. Ajattelin ensin laittaa tähän jotain ylevän filosifista pohdintaa siitä, kuinka kaikki on kuitenkin aina jotenkin vähän keskeneräistä; että matka valmiiksi on oikeasti tätä pidempi, mutta en osaa taidakaan.

Sen sijaan menen valmistautumaan juhlaan. Keskityn nauttimaan lyhyestä hetkestä, ja siitä seikasta, että olen maisteri. Se on ihan hienoa se.

Niin kuin gradunteossakin, on tässäkin hyvä muistaa lopettaa ajoissa.
Ja tähän on hyvä lopettaa.

Tempus fugit

En oikein vielä usko todeksi, että gradu on valmis.

Näin jälkeenpäin arvioituna kaikki meni jotenkin... niin nopeasti. Ja ongelmistakin huolimatta melko mutkattomasti.

Mukavastikin jopa.

Nyt jäljellä on enää maturiteetti ja sitten - sitten olen valmis maisteriksi.

Aika kultaa muistot todella nopeasti.
Ja paksulla kerroksella.

Alle kilo

Se on tuhdimpi, kuin kuvittelin. Ja virallisempi.

Tuoksuu jännältä.

Painoa kappaleella on kokonaisuudessaan 827 grammaa. (Mikä on aika paljon, kun kannoin niitä kotiin seitsemän kappaletta.)

Selkämyksen kirjoitukset ovat kultaiset. Ihanan kitschiä.

Ja se on minun tekemäni. Kaikki 108 sivua.

Tekijän onni - mainettaan suurempi.

Viimeinen tentti

Meni hyväksytysti lävitse.

Sen kunniaksi hymiö :D ja vielä toinenkin :D.

Ja otan myös takaisin kaikki pahat sanani ontologiasta, epistemologiasta ja argumenttien tieteellisestä kehittelystä.
Pitäkää vain paikkanne maailmassa, vaikkei meistä sieluntovereita tullutkaan.

Ai että.

:D

Melko hidasta

Luen tenttiin; viimeiseen sellaiseen. Kirjoja siihen on kolme, joista paksuin on yksistään hieman alle 600 sivua.

Aloitin lukemisen nelisen tuntia sitten, ja olen nyt sivulla 6.  Että niin hyvä kirja se on.

Ihan kaikkia asioita ei taidakaan tulla opiskelujen loputtua ikävä...

Vaikka oikeasti täytyy kyllä myöntää, että vika ei ole kirjassa vaan huonosti motivoituneessa lukijassa. Kun jättää metodologiaa koskevan kirjallisuuden tentittäväksi gradun teon viime hetkiin, ei into ole kovin suuri.

Mutta nyt yritän ryhdistäytyä. Tässä paksussa opuksessa on kuitenkin tällaisia tärkeitä lauseita, joten ei se ihan huono kirja ole.

"We live in a civilization that too often either ignores the past, or takes it for granted."

Aviezer Tucker.*




* jösses, mikä nimi!

En ala

Laahustan jossain tylsistymisen ja turhautumisen välisessä maastossa.

Ohjaajani ei lupauksestaan huolimatta ole lähettänyt palautetta, joten työni on stagnaatiossa. Tokihan tässä voisi tehdä muita opintojen viimeistelyyn liittyviä hommia, mutta enpäs tee.

Ja yllättävän hyvin saa ajan kulumaan tekemättä mitään. Esimerkiksi synkkien ajatusten kehittäminen vie yllättävän paljon aikaa.

Voi vaikka miettiä, kuinka h u o n o oma gradu nyt kertakaikkisesti on.
Tai kuinka v a i k e a a on saada a) työtä b) miellyttävää työtä.
Ja kuinka s u r k e a ystävä on ollut viimeisten pari/monen kuukauden aikana, kun on keskittynyt vain tietokoneen äärellä kykkimiseen.
Sekä kuinka kunto on rapistunut m i t ä t t ö m ä k s i , kun ei liiku neljän seinän sisältä minnekään.

Äh.

Tylsyyttä ja turhautumistakin ärsyttävämpää on itsesäälissä vellominen.

Mottoni

TK-miesten voimasanainen ohjeistus siivittäkööt työtäni.


(Hieman makaaberia ajatella, että heidänkin töillään on ollut deadline.)

Ei vielä valmista

Mutta yritys on kova.

Ydin alkaa olla kasassa ja Herraa Ohjaajaani häiritsen toivottavasti kuun vaihteessa, mukavan runsaalla 100 sivun paketilla*.

Kyllä se tästä.

En luovuta.

Kyl, kyl.

Mutta ei se ihan helppoa ole.


*määrän ja laadun suhteestahan on joskus sanottu jotain viisasta?

Seison jättiläisten harteilla

Eräs julkisuuden valokeilassa laulutaitojensa vuoksi pysyttelevä nuori nainen* puhui kerran historianopiskelijan korviin anteeksiantamattomia sanoja erään lehden haastattelussa. En lähde niitä tässä tarkemmin toistelemaan, mutta ne liittyivät historian tuntemisen tarpeettomuuteen. (Voitteko kuvitella!) Lausunto oli mallia "mitäs sitä menneillä, olen kiinnostunut tulevaisuudesta" ja "ketä hei kiinnostaa, mitä vuonna 1918 tapahtui".

En nyt lähde erittelemään mennen ja tulevan välisestä eh, olennaisesta yhteydestä mitään, enkä edes vuoden 1918 tapahtumien merkityksestä maamme historiassa, koska olen näin vanhalla iällä luopunut kansanvalistuksellisesta roolistani.*

Tämän laulajattaren lausuntojen muisteleminen saa kuitenkin toisinaan edelleen, heikkoina hetkinä, kun omakin työ takkuaa, miettimään oman sukupuoleni kyvykkyyttä älylliseen toimintaan. (Eikä ollenkaan egoistisesti. -pä)

Onneksi tähän on keksitty lääke. Joka on yllä oleva kirja. (Kirjat nyt noin muutenkin ovat oivia lääkkeitä vaivaan kuin vaivaan)

Se kertoo suomalaisista naisista, pioneereista sukupuolensa edustajina tutkijuuden kentällä. Sellaisista naisista, jotka uskalsivat. Olivat älykkäitä. Ja lahjakkaita. Ja joita ilman en välttämättä kirjoittaisi graduani.

Ennen minua oli naisia, jotka eivät saaneet opiskella ollenkaan. Sitten oli naisia, jotka saivat niin tehdä vapautuksella sukupuolestaan. Ja siinä välissä ja sen jälkeen paljon naisia , jotka uskalsivat rikkoa näitä rajoja.

Se, miksi olen tässä ja voin tehdä niitä kaikkia asioita, mitä voin tehdä, on pitkällisen prosessin tulos. Mikään ei synny tyhjiössä.* Mennyt rakentaa tulevaa.

Tehdessäni pienen pientä gradua, seison ison jättiläisen harteilla.


* en nyt lähde mitään nimiä antamaan. sen verran voin sanoa, että se alkaa annalla ja loppuu bröö.
*jostain kumman syystä se ei oikein ottanut tuulta alleen?
* fyysikot (?) ja kreationistit, kukaan ei arvosta mielipiteitänne!

Yllätin itsenikin

Kesäkuu on jo pian takana, samoin harjoittelun ensimmäinen kuukausi. Molemmat ovat olleet mukavia, tyydyttäviä, iloisia.

Tämän positiivisen ympäristön kannustamana olen myös availlut gradutiedostoakin, ja taputellut muutaman sanan sen täytteeksi.

Uusille työtovereille kerron kysyttäessä* yhä innolla aiheestani. Pidän siitä vieläkin hirmuisesti.

Mutta silti alan jo kypsyä ajatukseen, että olisi erittäin mukavaa nähdä tuotokseni pian mustien kansien välissä.

Valmiina.
Eikä vain nippuna tiedostoja tietokoneella.

Lukea sitä paperilta.
Eikä vain kannettavani ruudulta.

En aio/halua toivoa, että kesä kuluisi nopeasti ja harjoitteluni olisi pian ohitse, jotta pääsisin taas päätoimisesti työstämään gradua, koska kuka nyt sellaista toivoisi.

Toivon siis sen sijaan jotain muuta - lisätunteja vuorokauteen. Muutamakin riittäisi.

Eikö kuulostakin kohtuulliselta?





* ja ilmankin

Odottavan aika

On pitkääkin pidempi.

Lähetin Herralle Ohjaajalleni kolme luonnostelemaani lukua (jo) kaksi viikkoa sitten kommentoitavaksi ja vieläkään en ole saanut minkäänlaista palautetta.

Olen hieman näreissäni.
Työtä on hankala viedä eteenpäin ilman kommentointia, sillä tarvitsen ensin hyväksynnän suunnittelemalleni idealle.
Ja koska kommentteja ei kuulu, on työ pysähdyksissä.
Ja mitä pidempään työ on pysähdyksissä, sitä hankalampaa siihen on tarttua uudestaan kiinni.

On aivan turha valittaa, että opiskelijat eivät valmistu, kun valmiiksi haluavan tiellä kasataan tällaisia törkeitä esteitä. Valtavia hidasteita.

Olen kaltoinkohdeltu.
Marttyyri, suorastaan.

Puuh, matka valmiiksi on niin kovin pitkä.

Tuhkasta ja muusta

Vulkaanisella tuhkalla on ihmeellisiä sivuvaikutuksia.
Toisia se esti pääsemästä pois kotoa ja toisia taas pääsemästä kotiin.
Koko maailma pieneni ja suureni samaan aikaan. Jännittävää - ja pelottavaa.

Minunkin matkaani (valmiiksi) se vaikutti.
Minut se sai kirjoittamaan 40 sivua gradua. N e l j ä k y m m e n t ä.

Tokikin tekstiä pitää vielä muokata, mahdollisesti/todennäköisesti suurestikin, mutta silti. Tällä hetkellä iloitsen vain etenemisestä, enkä ajattele törmäystä (tai tyrmäystä), jonka Herran Ohjaajani mielipide saattaa aiheuttaa.

Neljä kymmentä. Se on kuulkaa jo ihan hyvin. Ei riitä edes omat sormet ja varpaat moiseen lukuun!

Perimmäiset syyt

Jatkan tänäänkin TK-toiminnan selvitystä. Tätä työtä tehdessäni pääsen toivottavasti jollakin tasolla pureutumaan MH:n ja OP:n mielenliikkeisiin.*
Että mitä mahtoivat herrat kynäilijat ajattella TK-tekstejä sorvaillessaan? Oliko kivaa? Vai ei?

Todennäköisesti harhailen kuitenkin vaihvihkaa jälleen Herran Ohjaajani varoittamille sivupoluille.

Enkä edes sure! Koska lähes kaikki TK-miehet ovat erittäin kiinnostavia!

Yksikin kirjoitti Päämajan Tiedotusosastolle kirjeen anoen pääsyä TK-mieheksi.

Hänestä tuntui sanomattoman katkeralta, kun ei saa olla mukana näkemässä ja kokemassa, miten uutta suurta Suomea luodaan.
Ja hän vakuutti olevansa kiitollinen, jos edes lyhyeksi loppuajaksi voisin tätä tietä päästä etulinjoille.

(!)

Ensinnäkin: mikä sääli, ettei tässä maailmassa enää kirjoiteta kirjeitä!

Ja toiseksi: voi miesparkaa, kun odotettu lyhyt loppuaika, on vaihtunut pitkäksi jumitukseksi.
Ja voi miesparkaa, kun suuri on vaihtunut pieneksi.


*As if.

Silloin ennen

Elän hyvin jännityksetöntä elämää.

Päiväni koostuvat lähinnä aamun matkasta kirjastolle ja iltapäivän paluusta kotiin. Tähän väliin mahtuu istumista, lukemista ja tietokoneen näytön tuijottamista. Hyvinä päivinä saan puserrettua myös hivenen tekstiäkin ja koen ehkä muutaman oivalluksen.

Toisinaan heittäyden aivan villiksi ja menen kirjaston sijaan istumaan maakunta-arkistoon. Tiedän, siis ihan kreisiä.

Tämä rutiinilla elämisen tunne korostuu, kun luen TK-miesten kokemuksista. Eräs esimerkki matkusti keskisessä Euroopassa kesällä 1939. Kiristyvän tunnelman myötä hän joutui lähtemään Unkarista, kun Suomen lähetystöstä niin kehoitettiin.

Edessä oli epävarma paluumatka junalla Puolan ja Baltian kautta, kun lennot Budapestista Helsinkiin lopetettiin LOT-matkustajakoneen tulituksen takia.
Lähetystöstä hänen vastuulleen annettiin vielä mukaan eräs helsinkiläisrouva, joka ei syntyperänsä vuoksi voinut matkustaa enää Saksan kautta, sekä kaksi Debrecenin kesäyliopistossa opiskellutta suomalaista ylioppilasneitosta.
Unkarissa junat kulkivat vielä säännöllisesti, mutta Puolan puolella tilanne muuttui. Maa oli jo aseistautunut. Ihmiset rukoilivat epäsäännöllisesti ja oudoissa paikoissa pysähtelevässä junassa, joka välillä pimennettiin.

Kotimaan kamara tuntui varmaan matkan jälkeen erityisen rakkaalta. Ihana kesäinen Helsinki. Ei enää jälkeäkään hermostuneesta liikehdinnästä.

Kunnes tulee talvi, ja marraskuu 30. päivä.

Elän hyvin jännityksetöntä elämää. Ja hyvä niin.

Antonio, ystäväni

Tammikuun alussa muistelin joskus kuulleeni, että klassinen musiikki koskettelee ihmismielessä sellaisia tasoja, jotka auttavat keskittymään.

Tämä (testi)mielessä ryhdyin kuuntelemaan gradua tehdessäni klassista musiikkia, sattuman avustuksella Antonio Vivaldin Neljää vuodenaikaa.

Nyt en saa enää mitään tehdyksi ilman sitä. Mitään.

Kun avaan koneen, laitan musiikin heti soimaan. Kuin narkomaani. Heti.

Tunnin kestävä konsertti soi päivän aikana uudelleen, uudelleen ja vielä kerran uudelleen, monta kertaa, mutta en näytä kyllästyvän siihen ollenkaan. Siis ollenkaan.

Ja kaiken lisäksi - myönnettäköön nyt sekin - suorastaan pidän siitä.
Talvi on suosikkini.
Välillä, kun kuvittelen, että muut kirjaston asiakkaat eivät näe, suljen silmäni eräässä kohdassa.*
Ja laitan ehkä vähäksi aikaa volyymia kovemmalle.

Olen myös saattanut hankkia muitakin klassista musiikkia sisältäviä cd-levyjä, mutta oi, Antonio on silti paras. Hän on jo hän - hyvä ystäväni Antonio.

Mutta oopperasta pysyttelen kyllä kaukana.


* huoh, onneksi klassista musiikkia ei voi hyräillä. eihän?

Saanen epäillä

Totuuksien puute ja tulkintojen moninaisuus aiheuttaa ongelmia. Mitä enemmän perehdyn aiheeseeni ja sen taustoihin, sitä paremmin huomaan, että tapahtumista ei ole saavutettavissa yksimielisyyttä.

Asia sinällään ei ole yllätys, mutta yllätys on se, kuinka rasittavaa se on. Välillä kaipaan suorastaan pelottavan paljon peruskouluaikojen totuuksia; yksinkertaistuksia; selkeitä syitä ja seurauksia.

Lisäksi tämä johtaa myös siihen, että alan nirsoilla. Kyseenalaistaa jatkuvasti. Tuo toinen lähde sanoi näin. Ja tuo taas väittää niin. Kun taas siinä kirjassa kerrottiin jotain aivan muuta.

Että mitä helvettiä tässä nyt sitten uskoo?

Välillä taas on vaikea uskoa mitään. Tänään avasin kirjan, jonka ensimmäinen lause sanoo "Turvattomuuden tunne sai Suomen talvisodan jälkeen hakemaan tukea Saksasta".

Äh.
Lauseesta tulee mieleen se, kuinka lapsena muita peloteltiin sanomalla, että "kaikki, jotka syövät leipää, kuolevat". Tai väite "keskitysleirit laskevat kolesterolia". Onhan se niinkin.

Päivien toisinaan venyessä pitkiksi huomaan vaeltelevani keskellä Macbethiläistä tunnelmaa. Harha on totta ja totuus harhaa. Se usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa.*

Mielentila sopiikin erittäin sattuvasti tammikuun vaalean, harmaan huurteisiin päiviin. Välillä olisi vaan kiva katsella vain joko mustaa tai valkoista.

Tieto lisää (graduttajan) tuskaa.


* katsokaas, siteeraan jo Shakespearea. Kyllä MH ja OP ymmärtäisivät.