Olen viime aikoina kärsinyt täyden sivun kammosta. Tiedättehän, vastakohtana tyhjän paperin kammolle, sille kirjoituspelolle.
Sillä gradu vaatii enää oikeastaan vaan pilkkujen hiomista, nootituksien tarkistusta ja muuta ihan pientä vain. Ei siis enää kirjoittamista, vain tarkastusta.
Olen analysoinut tämän ongelman jonkinlaiseksi irtipäästämisen vaikeudeksi.*
En halua viimeistellä gradua, koska sitten se olisi valmis.*
Ja sitten en voisi enää parannella sitä, puhua siitä muille, perehtyä asian varjolla tarpeettomiin papereihin ja asiakirjoihin.
(Ja kirjoittaa sitä.
Sillä, minä niin pidän sen kirjoittamisesta.
Ei sillä, että jokainen tuottamani lause olisi pelkkää timanttista analyysiä ja uuden ajan oivalluksia, mutta tieteellinen kirjoittaminen ylipäätään, viikottaisella rytmillä on ollut opettavaista, antoisaa - kehittävää.*)
Olen siis lykännyt ja vitkutellut viimeistelytyötä. Äskettäin huomasin kuitenkin, että blogin perustamisen vuosipäivä lähestyy, minkä johdosta asetin aikarajaksi gradun painoonviemiselle tuon nimenomaisen vuosipäivän, marraskuun 13. Annan siis itselleni siihen asti aikaa viimeistellä kirjoitusasua, ja sitten - sitten se on valmis. Ihan sellaisenaan.
Aikamoista.
*olen melkoinen deduktiivisen päättelyn mestari! vai olikos se induktiivisen?
*eikös ollut taasen aikamoisen hieno oivallusketju!
*enkä noin yleisellä tasolla tee kovinkaan paljon muuta sellaista, jota voisi nimittää erityisen kehittäväksi. vai luetaanko Mad Menin juonipaljastusten seuraaminen tv.comista sellaiseksi? minusta pitäisi lukea.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vaikeaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vaikeaa. Näytä kaikki tekstit
maanantai 1. marraskuuta 2010
torstai 7. lokakuuta 2010
Pidän katseeni ylhäällä
Sain esimakua työni palautteesta. Ohjaajani mukaan se menee ehdottomasti lävitse, ja on hyvä.
Keskityn nyt nauttimaan tästä tunteesta.
Sillä tiedän, että hetken kuluttua rupean analysoimaan ja pohtimaan, että mikäköhän on Ohjaajani käsitys "hyvästä" arvosanoilla mitattuna.
Ja sitten en osaa enää iloita tästä hetkestä.
Joskus sitä tekee kaikesta vähän liian vaikeaa.
Keskityn nyt nauttimaan tästä tunteesta.
Sillä tiedän, että hetken kuluttua rupean analysoimaan ja pohtimaan, että mikäköhän on Ohjaajani käsitys "hyvästä" arvosanoilla mitattuna.
Ja sitten en osaa enää iloita tästä hetkestä.
Joskus sitä tekee kaikesta vähän liian vaikeaa.
perjantai 1. lokakuuta 2010
En ala
Laahustan jossain tylsistymisen ja turhautumisen välisessä maastossa.
Ohjaajani ei lupauksestaan huolimatta ole lähettänyt palautetta, joten työni on stagnaatiossa. Tokihan tässä voisi tehdä muita opintojen viimeistelyyn liittyviä hommia, mutta enpäs tee.
Ja yllättävän hyvin saa ajan kulumaan tekemättä mitään. Esimerkiksi synkkien ajatusten kehittäminen vie yllättävän paljon aikaa.
Voi vaikka miettiä, kuinka h u o n o oma gradu nyt kertakaikkisesti on.
Tai kuinka v a i k e a a on saada a) työtä b) miellyttävää työtä.
Ja kuinka s u r k e a ystävä on ollut viimeisten pari/monen kuukauden aikana, kun on keskittynyt vain tietokoneen äärellä kykkimiseen.
Sekä kuinka kunto on rapistunut m i t ä t t ö m ä k s i , kun ei liiku neljän seinän sisältä minnekään.
Äh.
Tylsyyttä ja turhautumistakin ärsyttävämpää on itsesäälissä vellominen.
Ohjaajani ei lupauksestaan huolimatta ole lähettänyt palautetta, joten työni on stagnaatiossa. Tokihan tässä voisi tehdä muita opintojen viimeistelyyn liittyviä hommia, mutta enpäs tee.
Ja yllättävän hyvin saa ajan kulumaan tekemättä mitään. Esimerkiksi synkkien ajatusten kehittäminen vie yllättävän paljon aikaa.
Voi vaikka miettiä, kuinka h u o n o oma gradu nyt kertakaikkisesti on.
Tai kuinka v a i k e a a on saada a) työtä b) miellyttävää työtä.
Ja kuinka s u r k e a ystävä on ollut viimeisten pari/monen kuukauden aikana, kun on keskittynyt vain tietokoneen äärellä kykkimiseen.
Sekä kuinka kunto on rapistunut m i t ä t t ö m ä k s i , kun ei liiku neljän seinän sisältä minnekään.
Äh.
Tylsyyttä ja turhautumistakin ärsyttävämpää on itsesäälissä vellominen.
maanantai 2. elokuuta 2010
Ongelmani eivät ole minun
Ei mitään uutta auringon alla.
Kirjoittaessani MH:n ja OP:n taustoja lipsahtelen jälleen koko ajan lainaamaan vielä yhden kirjan - ja vielä yhden - ja vielä...
Kiusallisen tuskaista, mutta ei uutta. Samat ongelmat ovat vaivanneet tutkijoita aina.
"Ei auta muu kuin lopuksi kylmäverisesti uskoa, että asia on tullut selväksi jo käytettyjen asiakirjojen nojalla. Alitajuntaan jää kuitenkin kaivamaan ajatus, että kenties sittenkin jossain kokoelmissa vielä olisi ollut jotain lisätietoja saatavilla - sellaisesta ajatuksesta ei tietenkään pääse koskaan."
Katri Laine (1891-1960), kotitalouden ja kotiteollisuuden historian tutkija ja järjestöaktiivi, väitöskirjaohjaajalleen Cederbergille 1935.
Olen siis vain osa pitkää jatkumoa.
Ei mitään uutta auringon alla.
Kirjoittaessani MH:n ja OP:n taustoja lipsahtelen jälleen koko ajan lainaamaan vielä yhden kirjan - ja vielä yhden - ja vielä...
Kiusallisen tuskaista, mutta ei uutta. Samat ongelmat ovat vaivanneet tutkijoita aina.
"Ei auta muu kuin lopuksi kylmäverisesti uskoa, että asia on tullut selväksi jo käytettyjen asiakirjojen nojalla. Alitajuntaan jää kuitenkin kaivamaan ajatus, että kenties sittenkin jossain kokoelmissa vielä olisi ollut jotain lisätietoja saatavilla - sellaisesta ajatuksesta ei tietenkään pääse koskaan."
Katri Laine (1891-1960), kotitalouden ja kotiteollisuuden historian tutkija ja järjestöaktiivi, väitöskirjaohjaajalleen Cederbergille 1935.
Olen siis vain osa pitkää jatkumoa.
Ei mitään uutta auringon alla.
tiistai 29. kesäkuuta 2010
Yllätin itsenikin
Kesäkuu on jo pian takana, samoin harjoittelun ensimmäinen kuukausi. Molemmat ovat olleet mukavia, tyydyttäviä, iloisia.
Tämän positiivisen ympäristön kannustamana olen myös availlut gradutiedostoakin, ja taputellut muutaman sanan sen täytteeksi.
Uusille työtovereille kerron kysyttäessä* yhä innolla aiheestani. Pidän siitä vieläkin hirmuisesti.
Mutta silti alan jo kypsyä ajatukseen, että olisi erittäin mukavaa nähdä tuotokseni pian mustien kansien välissä.
Valmiina.
Eikä vain nippuna tiedostoja tietokoneella.
Lukea sitä paperilta.
Eikä vain kannettavani ruudulta.
En aio/halua toivoa, että kesä kuluisi nopeasti ja harjoitteluni olisi pian ohitse, jotta pääsisin taas päätoimisesti työstämään gradua, koska kuka nyt sellaista toivoisi.
Toivon siis sen sijaan jotain muuta - lisätunteja vuorokauteen. Muutamakin riittäisi.
Eikö kuulostakin kohtuulliselta?
* ja ilmankin
Tämän positiivisen ympäristön kannustamana olen myös availlut gradutiedostoakin, ja taputellut muutaman sanan sen täytteeksi.
Uusille työtovereille kerron kysyttäessä* yhä innolla aiheestani. Pidän siitä vieläkin hirmuisesti.
Mutta silti alan jo kypsyä ajatukseen, että olisi erittäin mukavaa nähdä tuotokseni pian mustien kansien välissä.
Valmiina.
Eikä vain nippuna tiedostoja tietokoneella.
Lukea sitä paperilta.
Eikä vain kannettavani ruudulta.
En aio/halua toivoa, että kesä kuluisi nopeasti ja harjoitteluni olisi pian ohitse, jotta pääsisin taas päätoimisesti työstämään gradua, koska kuka nyt sellaista toivoisi.
Toivon siis sen sijaan jotain muuta - lisätunteja vuorokauteen. Muutamakin riittäisi.
Eikö kuulostakin kohtuulliselta?
* ja ilmankin
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
Vauhdin hurmaa
Ei, en ole kuopannut graduani, luovuttanut, siroitellut tuhkaa ylleni ja pukeutunut säkkiin. Vielä.
Päinvastoin - au contraire. Olen ahkeroinut arkistossa. Ahkeruuden puuskaa on puolestaan siivittänyt pääosin kaksi asiaa:
1. rajoitetut internet-yhteydet
ja
2. materiaali kutsuttiin takaisin pääkallopaikalle, joten tuli kiire käydä sitä lävitse.
OP:n tekstit on nyt siis pääosin käsitelty, mutta jäljellä ovat vielä MH:n kirjoitukset. Tilanne voisi siis näyttää valoisalta, mutta ei. MH herättää lähinnä halun ruveta ratkomaan hihansuita perunasäkkiin.
Olin nimittäin jo ihan vähän vaan tuudittautunut tunteeseen todellisesta ahkeruudesta kahlattuani lävitse kaikki OP:n TK-kirjoitukset.
Että olipas urakka, huh-huh, otsaakin pitää ihan pyyhkäistä.
Että onneksi ei sentään edessä voi olla enää ihan samanlaista rupeamaa MH:n kohdalla.
Ehei, ei voi, ei.
Kunnes kaivoin esille MH:n kirjoitukset. Ja hänhän, peijooni sentään, vasta ahkera kynäilijä onkin ollut.
Mein Gott! Miten ihmeessä?
Mies hääräili vielä komppanian päällikkönäkin, mistä on luultavasti aiheutunut kaikenlaista joutavaa paperinpyöritystä, josta olisi voinut päätellä ( ja päättelinkin surullisen virheellisesti), että eihän se nyt niin paljon kerta kaikkiaan vaan ehdi kirjoittaa, eihän, koska vuorokaudessa on kuitenkin tunteja vaan kaksikymmentäneljä, eli onhan sen pakko myös nukkua ja syödäkin välillä, ja sitä paitsi ei ne juttujen aiheetkaan noin vaan nenän eteen ilmesty, että aikaa menee niiden keksimiseenkin ja voisi luulla että sen pitäisi keksiä muillekin aiheita, tai ainakin valvoa niitä, ja kaiken lisäksi ja loppujen lopuksi hyökkäysvaiheen jälkeen ne aiheetkin loppui sitten aika pian, että mistä se muka on sitten oikein keksinyt enää kirjoittaakaan.
Mutta ei. Jotkut nyt vaan sitten ovat niin aikaansaavia. Joillekin se on jopa helppoa.
Joillekin.
Hmph.
Päinvastoin - au contraire. Olen ahkeroinut arkistossa. Ahkeruuden puuskaa on puolestaan siivittänyt pääosin kaksi asiaa:
1. rajoitetut internet-yhteydet
ja
2. materiaali kutsuttiin takaisin pääkallopaikalle, joten tuli kiire käydä sitä lävitse.
OP:n tekstit on nyt siis pääosin käsitelty, mutta jäljellä ovat vielä MH:n kirjoitukset. Tilanne voisi siis näyttää valoisalta, mutta ei. MH herättää lähinnä halun ruveta ratkomaan hihansuita perunasäkkiin.
Olin nimittäin jo ihan vähän vaan tuudittautunut tunteeseen todellisesta ahkeruudesta kahlattuani lävitse kaikki OP:n TK-kirjoitukset.
Että olipas urakka, huh-huh, otsaakin pitää ihan pyyhkäistä.
Että onneksi ei sentään edessä voi olla enää ihan samanlaista rupeamaa MH:n kohdalla.
Ehei, ei voi, ei.
Kunnes kaivoin esille MH:n kirjoitukset. Ja hänhän, peijooni sentään, vasta ahkera kynäilijä onkin ollut.
Mein Gott! Miten ihmeessä?
Mies hääräili vielä komppanian päällikkönäkin, mistä on luultavasti aiheutunut kaikenlaista joutavaa paperinpyöritystä, josta olisi voinut päätellä ( ja päättelinkin surullisen virheellisesti), että eihän se nyt niin paljon kerta kaikkiaan vaan ehdi kirjoittaa, eihän, koska vuorokaudessa on kuitenkin tunteja vaan kaksikymmentäneljä, eli onhan sen pakko myös nukkua ja syödäkin välillä, ja sitä paitsi ei ne juttujen aiheetkaan noin vaan nenän eteen ilmesty, että aikaa menee niiden keksimiseenkin ja voisi luulla että sen pitäisi keksiä muillekin aiheita, tai ainakin valvoa niitä, ja kaiken lisäksi ja loppujen lopuksi hyökkäysvaiheen jälkeen ne aiheetkin loppui sitten aika pian, että mistä se muka on sitten oikein keksinyt enää kirjoittaakaan.
Mutta ei. Jotkut nyt vaan sitten ovat niin aikaansaavia. Joillekin se on jopa helppoa.
Joillekin.
Hmph.
maanantai 18. tammikuuta 2010
Pieniä sanoja
Haluaisin graduni olevan (paitsi valmis tänä vuonna, myös) kielellisesti ansiokasta.
Sellaista sujuvaa tekstiä, mukavaa luettavaa. Sellaista, jota luettaessa, herää kiinnostus aiheeseen. Tai ylipäätään seuraavaan lauseeseen.
Henk. koht. tämä näyttää tällä hetkellä merkitsevän sitä, että täytän/pilaan lauseeni pienillä täytesanoilla. Ehdotonta ykkössijaa pitelee par'aikaa sana kuitenkin.
Taustoitukseni mukaan Suomessa tapahtuu aina jotain, jonka jälkeen sanon, että kuitenkin ---. Ja sitten taas uusi käänne ja kuitenkin ---. Ja ehkä jotain yllättävää, mutta sitten aina kuitenkin ---.
Olen korvannut Suomen historian ehkä- ja mutta-tilanteet kuitenkin-käänteellä. Ehkäpä tästä nousee vielä huikea trendi kotimaan tutkijapiireissä?
Jos moista nousua ei tapahdu (!), niin sitten sorvailen tekstiäni ja (julmasti) poistan turhat* kuitenkin-sanat.
Kill your darlings, OP ja MH olisivat varmaan vinkanneet.
* prosenteissa aika iso osa kokonaisuudesta.
Sellaista sujuvaa tekstiä, mukavaa luettavaa. Sellaista, jota luettaessa, herää kiinnostus aiheeseen. Tai ylipäätään seuraavaan lauseeseen.
Henk. koht. tämä näyttää tällä hetkellä merkitsevän sitä, että täytän/pilaan lauseeni pienillä täytesanoilla. Ehdotonta ykkössijaa pitelee par'aikaa sana kuitenkin.
Taustoitukseni mukaan Suomessa tapahtuu aina jotain, jonka jälkeen sanon, että kuitenkin ---. Ja sitten taas uusi käänne ja kuitenkin ---. Ja ehkä jotain yllättävää, mutta sitten aina kuitenkin ---.
Olen korvannut Suomen historian ehkä- ja mutta-tilanteet kuitenkin-käänteellä. Ehkäpä tästä nousee vielä huikea trendi kotimaan tutkijapiireissä?
Jos moista nousua ei tapahdu (!), niin sitten sorvailen tekstiäni ja (julmasti) poistan turhat* kuitenkin-sanat.
Kill your darlings, OP ja MH olisivat varmaan vinkanneet.
* prosenteissa aika iso osa kokonaisuudesta.
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
Saanen epäillä
Totuuksien puute ja tulkintojen moninaisuus aiheuttaa ongelmia. Mitä enemmän perehdyn aiheeseeni ja sen taustoihin, sitä paremmin huomaan, että tapahtumista ei ole saavutettavissa yksimielisyyttä.
Asia sinällään ei ole yllätys, mutta yllätys on se, kuinka rasittavaa se on. Välillä kaipaan suorastaan pelottavan paljon peruskouluaikojen totuuksia; yksinkertaistuksia; selkeitä syitä ja seurauksia.
Lisäksi tämä johtaa myös siihen, että alan nirsoilla. Kyseenalaistaa jatkuvasti. Tuo toinen lähde sanoi näin. Ja tuo taas väittää niin. Kun taas siinä kirjassa kerrottiin jotain aivan muuta.
Että mitä helvettiä tässä nyt sitten uskoo?
Välillä taas on vaikea uskoa mitään. Tänään avasin kirjan, jonka ensimmäinen lause sanoo "Turvattomuuden tunne sai Suomen talvisodan jälkeen hakemaan tukea Saksasta".
Äh.
Lauseesta tulee mieleen se, kuinka lapsena muita peloteltiin sanomalla, että "kaikki, jotka syövät leipää, kuolevat". Tai väite "keskitysleirit laskevat kolesterolia". Onhan se niinkin.
Päivien toisinaan venyessä pitkiksi huomaan vaeltelevani keskellä Macbethiläistä tunnelmaa. Harha on totta ja totuus harhaa. Se usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa.*
Mielentila sopiikin erittäin sattuvasti tammikuun vaalean, harmaan huurteisiin päiviin. Välillä olisi vaan kiva katsella vain joko mustaa tai valkoista.
Tieto lisää (graduttajan) tuskaa.
* katsokaas, siteeraan jo Shakespearea. Kyllä MH ja OP ymmärtäisivät.
Asia sinällään ei ole yllätys, mutta yllätys on se, kuinka rasittavaa se on. Välillä kaipaan suorastaan pelottavan paljon peruskouluaikojen totuuksia; yksinkertaistuksia; selkeitä syitä ja seurauksia.
Lisäksi tämä johtaa myös siihen, että alan nirsoilla. Kyseenalaistaa jatkuvasti. Tuo toinen lähde sanoi näin. Ja tuo taas väittää niin. Kun taas siinä kirjassa kerrottiin jotain aivan muuta.
Että mitä helvettiä tässä nyt sitten uskoo?
Välillä taas on vaikea uskoa mitään. Tänään avasin kirjan, jonka ensimmäinen lause sanoo "Turvattomuuden tunne sai Suomen talvisodan jälkeen hakemaan tukea Saksasta".
Äh.
Lauseesta tulee mieleen se, kuinka lapsena muita peloteltiin sanomalla, että "kaikki, jotka syövät leipää, kuolevat". Tai väite "keskitysleirit laskevat kolesterolia". Onhan se niinkin.
Päivien toisinaan venyessä pitkiksi huomaan vaeltelevani keskellä Macbethiläistä tunnelmaa. Harha on totta ja totuus harhaa. Se usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa.*
Mielentila sopiikin erittäin sattuvasti tammikuun vaalean, harmaan huurteisiin päiviin. Välillä olisi vaan kiva katsella vain joko mustaa tai valkoista.
Tieto lisää (graduttajan) tuskaa.
* katsokaas, siteeraan jo Shakespearea. Kyllä MH ja OP ymmärtäisivät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
