Ihmiset on hauskoja.
Enkä puhu nyt vain Aapelista.* OP oli myös hauska.
Hän harjoitti nimittäin omien sanojensa mukaan "mitä pirullisinta muistilippusysteemiä".
Kirjoitteli milloin mieleen sattui salaperäisiä muistiinpanoja, joiden "kabbalistinen salakieli" oli jokaiselle muulle, paitsi hänelle itselleen "käsittämätöntä".
Joskus se oli tosin käsittämätöntä myös hänelle itselleen.
"... löysin eilen kolmisen viikkoa sitten tehdyn muistiinpanon 'Kärpänen vesilasissa - hienoa!', jonka nerokkuutta yhtä vähän kuin ideaakin minun oli enää mahdotonta tajuta. Olen sitä kovasti surrut, sillä olihan siinä kaiken lisäksi vieläpä erikoinen huudahdus 'Hienoa'..."
Kerran MK palasi lomilta miesten yhteiseen asuntoon, jossa kaikki valot paloivat ja OP istui nojatuolissa lukien omaa teostaan, tunteisiinsa uponneina.
Mitä sinä itket?, MK kysyi.
Tukahtuneella äänellä OP vastaa: "Kun minä kirjoitan niin hyvin!".
Seuraa jälleen syventyminen kirjaan, ja hetken päästä OP:n reippaampi huudahdus: "Tehkääs perässä!"
Aikamoista! Ja siinäpä muuten kaksi huudahdusta, joita ei ole odotettavissa tämän gradun tiimoilta. Sanoi hän suomalaisen huonolla itsetunnolla.
* Ja Aapelin kohdallakin kyse oli lähinnä hänen kirjoituksistaan. Henkilönähän se on voinut olla vaikka minkälainen kääpä. Paitsi että tuskin oli.
torstai 11. helmikuuta 2010
tiistai 9. helmikuuta 2010
Painokelvotonta
Kaikkia keinot eivät taida sittenkään olla sodassa sallittuja. Huumorista puhumattakaan.
Sensuuriin jäi kesällä 1944 Aapelin pakina, josta ote:
"... lujilla näissä viivytyskahinoissa on tietysti oltu itse kukin ... Otapa vain urakaksesi paapotella Vienan kanavalta tänne vanhan valtakunnanrajan taakse tuommoista kiireen puoleista vauhtia ja pidä samalla huolta siitä, ettei vihollinen ihan naurussasuin perässä tule, niin kyllä sinä pahemman kerran sodan makuun pääset ..."
Reunahuomautuksena artikkelissa oli "sopimattoman kevytsävyinen".
Ovatkohan tarkastajat nauraneet edes partaansa? Vai puineet vain nyrkkiään TK-mies-paralle?
Allekirjoittanutta pätkä naurattaa sopimattoman paljon. Tshihi.
Mutta naurattaisiko se enää, jos aika olisikin toinen?
Sensuuriin jäi kesällä 1944 Aapelin pakina, josta ote:
"... lujilla näissä viivytyskahinoissa on tietysti oltu itse kukin ... Otapa vain urakaksesi paapotella Vienan kanavalta tänne vanhan valtakunnanrajan taakse tuommoista kiireen puoleista vauhtia ja pidä samalla huolta siitä, ettei vihollinen ihan naurussasuin perässä tule, niin kyllä sinä pahemman kerran sodan makuun pääset ..."
Reunahuomautuksena artikkelissa oli "sopimattoman kevytsävyinen".
Ovatkohan tarkastajat nauraneet edes partaansa? Vai puineet vain nyrkkiään TK-mies-paralle?
Allekirjoittanutta pätkä naurattaa sopimattoman paljon. Tshihi.
Mutta naurattaisiko se enää, jos aika olisikin toinen?
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Perimmäiset syyt
Jatkan tänäänkin TK-toiminnan selvitystä. Tätä työtä tehdessäni pääsen toivottavasti jollakin tasolla pureutumaan MH:n ja OP:n mielenliikkeisiin.*
Että mitä mahtoivat herrat kynäilijat ajattella TK-tekstejä sorvaillessaan? Oliko kivaa? Vai ei?
Todennäköisesti harhailen kuitenkin vaihvihkaa jälleen Herran Ohjaajani varoittamille sivupoluille.
Enkä edes sure! Koska lähes kaikki TK-miehet ovat erittäin kiinnostavia!
Yksikin kirjoitti Päämajan Tiedotusosastolle kirjeen anoen pääsyä TK-mieheksi.
Hänestä tuntui sanomattoman katkeralta, kun ei saa olla mukana näkemässä ja kokemassa, miten uutta suurta Suomea luodaan.
Ja hän vakuutti olevansa kiitollinen, jos edes lyhyeksi loppuajaksi voisin tätä tietä päästä etulinjoille.
(!)
Ensinnäkin: mikä sääli, ettei tässä maailmassa enää kirjoiteta kirjeitä!
Ja toiseksi: voi miesparkaa, kun odotettu lyhyt loppuaika, on vaihtunut pitkäksi jumitukseksi.
Ja voi miesparkaa, kun suuri on vaihtunut pieneksi.
*As if.
Että mitä mahtoivat herrat kynäilijat ajattella TK-tekstejä sorvaillessaan? Oliko kivaa? Vai ei?
Todennäköisesti harhailen kuitenkin vaihvihkaa jälleen Herran Ohjaajani varoittamille sivupoluille.
Enkä edes sure! Koska lähes kaikki TK-miehet ovat erittäin kiinnostavia!
Yksikin kirjoitti Päämajan Tiedotusosastolle kirjeen anoen pääsyä TK-mieheksi.
Hänestä tuntui sanomattoman katkeralta, kun ei saa olla mukana näkemässä ja kokemassa, miten uutta suurta Suomea luodaan.
Ja hän vakuutti olevansa kiitollinen, jos edes lyhyeksi loppuajaksi voisin tätä tietä päästä etulinjoille.
(!)
Ensinnäkin: mikä sääli, ettei tässä maailmassa enää kirjoiteta kirjeitä!
Ja toiseksi: voi miesparkaa, kun odotettu lyhyt loppuaika, on vaihtunut pitkäksi jumitukseksi.
Ja voi miesparkaa, kun suuri on vaihtunut pieneksi.
*As if.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Silloin ennen
Elän hyvin jännityksetöntä elämää.
Päiväni koostuvat lähinnä aamun matkasta kirjastolle ja iltapäivän paluusta kotiin. Tähän väliin mahtuu istumista, lukemista ja tietokoneen näytön tuijottamista. Hyvinä päivinä saan puserrettua myös hivenen tekstiäkin ja koen ehkä muutaman oivalluksen.
Toisinaan heittäyden aivan villiksi ja menen kirjaston sijaan istumaan maakunta-arkistoon. Tiedän, siis ihan kreisiä.
Tämä rutiinilla elämisen tunne korostuu, kun luen TK-miesten kokemuksista. Eräs esimerkki matkusti keskisessä Euroopassa kesällä 1939. Kiristyvän tunnelman myötä hän joutui lähtemään Unkarista, kun Suomen lähetystöstä niin kehoitettiin.
Edessä oli epävarma paluumatka junalla Puolan ja Baltian kautta, kun lennot Budapestista Helsinkiin lopetettiin LOT-matkustajakoneen tulituksen takia.
Lähetystöstä hänen vastuulleen annettiin vielä mukaan eräs helsinkiläisrouva, joka ei syntyperänsä vuoksi voinut matkustaa enää Saksan kautta, sekä kaksi Debrecenin kesäyliopistossa opiskellutta suomalaista ylioppilasneitosta.
Unkarissa junat kulkivat vielä säännöllisesti, mutta Puolan puolella tilanne muuttui. Maa oli jo aseistautunut. Ihmiset rukoilivat epäsäännöllisesti ja oudoissa paikoissa pysähtelevässä junassa, joka välillä pimennettiin.
Kotimaan kamara tuntui varmaan matkan jälkeen erityisen rakkaalta. Ihana kesäinen Helsinki. Ei enää jälkeäkään hermostuneesta liikehdinnästä.
Kunnes tulee talvi, ja marraskuu 30. päivä.
Elän hyvin jännityksetöntä elämää. Ja hyvä niin.
Päiväni koostuvat lähinnä aamun matkasta kirjastolle ja iltapäivän paluusta kotiin. Tähän väliin mahtuu istumista, lukemista ja tietokoneen näytön tuijottamista. Hyvinä päivinä saan puserrettua myös hivenen tekstiäkin ja koen ehkä muutaman oivalluksen.
Toisinaan heittäyden aivan villiksi ja menen kirjaston sijaan istumaan maakunta-arkistoon. Tiedän, siis ihan kreisiä.
Tämä rutiinilla elämisen tunne korostuu, kun luen TK-miesten kokemuksista. Eräs esimerkki matkusti keskisessä Euroopassa kesällä 1939. Kiristyvän tunnelman myötä hän joutui lähtemään Unkarista, kun Suomen lähetystöstä niin kehoitettiin.
Edessä oli epävarma paluumatka junalla Puolan ja Baltian kautta, kun lennot Budapestista Helsinkiin lopetettiin LOT-matkustajakoneen tulituksen takia.
Lähetystöstä hänen vastuulleen annettiin vielä mukaan eräs helsinkiläisrouva, joka ei syntyperänsä vuoksi voinut matkustaa enää Saksan kautta, sekä kaksi Debrecenin kesäyliopistossa opiskellutta suomalaista ylioppilasneitosta.
Unkarissa junat kulkivat vielä säännöllisesti, mutta Puolan puolella tilanne muuttui. Maa oli jo aseistautunut. Ihmiset rukoilivat epäsäännöllisesti ja oudoissa paikoissa pysähtelevässä junassa, joka välillä pimennettiin.
Kotimaan kamara tuntui varmaan matkan jälkeen erityisen rakkaalta. Ihana kesäinen Helsinki. Ei enää jälkeäkään hermostuneesta liikehdinnästä.
Kunnes tulee talvi, ja marraskuu 30. päivä.
Elän hyvin jännityksetöntä elämää. Ja hyvä niin.
tiistai 26. tammikuuta 2010
Antonio, ystäväni
Tammikuun alussa muistelin joskus kuulleeni, että klassinen musiikki koskettelee ihmismielessä sellaisia tasoja, jotka auttavat keskittymään.
Tämä (testi)mielessä ryhdyin kuuntelemaan gradua tehdessäni klassista musiikkia, sattuman avustuksella Antonio Vivaldin Neljää vuodenaikaa.
Nyt en saa enää mitään tehdyksi ilman sitä. Mitään.
Kun avaan koneen, laitan musiikin heti soimaan. Kuin narkomaani. Heti.
Tunnin kestävä konsertti soi päivän aikana uudelleen, uudelleen ja vielä kerran uudelleen, monta kertaa, mutta en näytä kyllästyvän siihen ollenkaan. Siis ollenkaan.
Ja kaiken lisäksi - myönnettäköön nyt sekin - suorastaan pidän siitä.
Talvi on suosikkini.
Välillä, kun kuvittelen, että muut kirjaston asiakkaat eivät näe, suljen silmäni eräässä kohdassa.*
Ja laitan ehkä vähäksi aikaa volyymia kovemmalle.
Olen myös saattanut hankkia muitakin klassista musiikkia sisältäviä cd-levyjä, mutta oi, Antonio on silti paras. Hän on jo hän - hyvä ystäväni Antonio.
Mutta oopperasta pysyttelen kyllä kaukana.
* huoh, onneksi klassista musiikkia ei voi hyräillä. eihän?
Tämä (testi)mielessä ryhdyin kuuntelemaan gradua tehdessäni klassista musiikkia, sattuman avustuksella Antonio Vivaldin Neljää vuodenaikaa.
Nyt en saa enää mitään tehdyksi ilman sitä. Mitään.
Kun avaan koneen, laitan musiikin heti soimaan. Kuin narkomaani. Heti.
Tunnin kestävä konsertti soi päivän aikana uudelleen, uudelleen ja vielä kerran uudelleen, monta kertaa, mutta en näytä kyllästyvän siihen ollenkaan. Siis ollenkaan.
Ja kaiken lisäksi - myönnettäköön nyt sekin - suorastaan pidän siitä.
Talvi on suosikkini.
Välillä, kun kuvittelen, että muut kirjaston asiakkaat eivät näe, suljen silmäni eräässä kohdassa.*
Ja laitan ehkä vähäksi aikaa volyymia kovemmalle.
Olen myös saattanut hankkia muitakin klassista musiikkia sisältäviä cd-levyjä, mutta oi, Antonio on silti paras. Hän on jo hän - hyvä ystäväni Antonio.
Mutta oopperasta pysyttelen kyllä kaukana.
* huoh, onneksi klassista musiikkia ei voi hyräillä. eihän?
tiistai 19. tammikuuta 2010
Suurta ja pientä
Aihetta tutkiessani törmään jatkuvasti suurmiehiin.
Sellaisiin, joiden historiaan jättämä jalanjälki ei ole mitään kokoa 37, vaan vähintäänkin 52, ja vielä isolla, oikein maskuliinisella saappaalla.
Olonsa tunteekin siis välillä kovin pieneksi. (Näin pieneksi.)
Samalla pääsee kuitenkin myös lukemaan ilahduttavia anekdootteja, kuten tänään Mannerheimista.
"Lähin esimieheni oli luutnantti, vapaaherra Mannerheim, sittemmin Suomen vallankumouksen pyöveli. Hän oli alkuperältään ruotsalainen ja kasvatukseltaan suomalainen ja piti mallikelpoisen palkkasoturin tavoin palvelusta ammattina eikä kevytmielisenä ajanvietteenä. Hän osasi suorittaa kaiken esimerkillisen hyvin, jopa juodakin niin, että pysyi selvänä. Sisimmässään Mannerheim aivan varmasti halveksi siviilimäisiä sotilaitamme, mutta osasi ilmaista käsityksensä niin hyväntahtoisesti, että monet luulivat tuon 'hyvää tarkoittavan, mutta rajoittuneen' paronin laskevan vain leikkiä."
Aikamoinen mies, tuo Mannerheimi. Ja ihan hyvin, suurimmalta suomalaiselta.
Sellaisiin, joiden historiaan jättämä jalanjälki ei ole mitään kokoa 37, vaan vähintäänkin 52, ja vielä isolla, oikein maskuliinisella saappaalla.
Olonsa tunteekin siis välillä kovin pieneksi. (Näin pieneksi.)
Samalla pääsee kuitenkin myös lukemaan ilahduttavia anekdootteja, kuten tänään Mannerheimista.
"Lähin esimieheni oli luutnantti, vapaaherra Mannerheim, sittemmin Suomen vallankumouksen pyöveli. Hän oli alkuperältään ruotsalainen ja kasvatukseltaan suomalainen ja piti mallikelpoisen palkkasoturin tavoin palvelusta ammattina eikä kevytmielisenä ajanvietteenä. Hän osasi suorittaa kaiken esimerkillisen hyvin, jopa juodakin niin, että pysyi selvänä. Sisimmässään Mannerheim aivan varmasti halveksi siviilimäisiä sotilaitamme, mutta osasi ilmaista käsityksensä niin hyväntahtoisesti, että monet luulivat tuon 'hyvää tarkoittavan, mutta rajoittuneen' paronin laskevan vain leikkiä."
Aikamoinen mies, tuo Mannerheimi. Ja ihan hyvin, suurimmalta suomalaiselta.
maanantai 18. tammikuuta 2010
Vaihdokkaita
Totuus on tarua fantsumpaa.
Sen tiesin jo, mutta tänään opin lisäksi tämän:
Vuosien 1917-1918 vaihteen itsenäistymishulinoissa pohti eräs aivoriihi Suomessa mielenkiintoista vaihtokauppaa Ruotsin kanssa.
Entiselle emämaalle annettaisiin Ahvenanmaa, jos Suomi saisi hieman korvausta Itä-Karjalan muodossa.
Ihan kreisiä.
Ja kuka vielä väittää, että historia ei olisi mielenkiintoista? Kaikkea muuta.
Sen tiesin jo, mutta tänään opin lisäksi tämän:
Vuosien 1917-1918 vaihteen itsenäistymishulinoissa pohti eräs aivoriihi Suomessa mielenkiintoista vaihtokauppaa Ruotsin kanssa.
Entiselle emämaalle annettaisiin Ahvenanmaa, jos Suomi saisi hieman korvausta Itä-Karjalan muodossa.
Ihan kreisiä.
Ja kuka vielä väittää, että historia ei olisi mielenkiintoista? Kaikkea muuta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
