Haluaisin graduni olevan (paitsi valmis tänä vuonna, myös) kielellisesti ansiokasta.
Sellaista sujuvaa tekstiä, mukavaa luettavaa. Sellaista, jota luettaessa, herää kiinnostus aiheeseen. Tai ylipäätään seuraavaan lauseeseen.
Henk. koht. tämä näyttää tällä hetkellä merkitsevän sitä, että täytän/pilaan lauseeni pienillä täytesanoilla. Ehdotonta ykkössijaa pitelee par'aikaa sana kuitenkin.
Taustoitukseni mukaan Suomessa tapahtuu aina jotain, jonka jälkeen sanon, että kuitenkin ---. Ja sitten taas uusi käänne ja kuitenkin ---. Ja ehkä jotain yllättävää, mutta sitten aina kuitenkin ---.
Olen korvannut Suomen historian ehkä- ja mutta-tilanteet kuitenkin-käänteellä. Ehkäpä tästä nousee vielä huikea trendi kotimaan tutkijapiireissä?
Jos moista nousua ei tapahdu (!), niin sitten sorvailen tekstiäni ja (julmasti) poistan turhat* kuitenkin-sanat.
Kill your darlings, OP ja MH olisivat varmaan vinkanneet.
* prosenteissa aika iso osa kokonaisuudesta.
maanantai 18. tammikuuta 2010
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
Saanen epäillä
Totuuksien puute ja tulkintojen moninaisuus aiheuttaa ongelmia. Mitä enemmän perehdyn aiheeseeni ja sen taustoihin, sitä paremmin huomaan, että tapahtumista ei ole saavutettavissa yksimielisyyttä.
Asia sinällään ei ole yllätys, mutta yllätys on se, kuinka rasittavaa se on. Välillä kaipaan suorastaan pelottavan paljon peruskouluaikojen totuuksia; yksinkertaistuksia; selkeitä syitä ja seurauksia.
Lisäksi tämä johtaa myös siihen, että alan nirsoilla. Kyseenalaistaa jatkuvasti. Tuo toinen lähde sanoi näin. Ja tuo taas väittää niin. Kun taas siinä kirjassa kerrottiin jotain aivan muuta.
Että mitä helvettiä tässä nyt sitten uskoo?
Välillä taas on vaikea uskoa mitään. Tänään avasin kirjan, jonka ensimmäinen lause sanoo "Turvattomuuden tunne sai Suomen talvisodan jälkeen hakemaan tukea Saksasta".
Äh.
Lauseesta tulee mieleen se, kuinka lapsena muita peloteltiin sanomalla, että "kaikki, jotka syövät leipää, kuolevat". Tai väite "keskitysleirit laskevat kolesterolia". Onhan se niinkin.
Päivien toisinaan venyessä pitkiksi huomaan vaeltelevani keskellä Macbethiläistä tunnelmaa. Harha on totta ja totuus harhaa. Se usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa.*
Mielentila sopiikin erittäin sattuvasti tammikuun vaalean, harmaan huurteisiin päiviin. Välillä olisi vaan kiva katsella vain joko mustaa tai valkoista.
Tieto lisää (graduttajan) tuskaa.
* katsokaas, siteeraan jo Shakespearea. Kyllä MH ja OP ymmärtäisivät.
Asia sinällään ei ole yllätys, mutta yllätys on se, kuinka rasittavaa se on. Välillä kaipaan suorastaan pelottavan paljon peruskouluaikojen totuuksia; yksinkertaistuksia; selkeitä syitä ja seurauksia.
Lisäksi tämä johtaa myös siihen, että alan nirsoilla. Kyseenalaistaa jatkuvasti. Tuo toinen lähde sanoi näin. Ja tuo taas väittää niin. Kun taas siinä kirjassa kerrottiin jotain aivan muuta.
Että mitä helvettiä tässä nyt sitten uskoo?
Välillä taas on vaikea uskoa mitään. Tänään avasin kirjan, jonka ensimmäinen lause sanoo "Turvattomuuden tunne sai Suomen talvisodan jälkeen hakemaan tukea Saksasta".
Äh.
Lauseesta tulee mieleen se, kuinka lapsena muita peloteltiin sanomalla, että "kaikki, jotka syövät leipää, kuolevat". Tai väite "keskitysleirit laskevat kolesterolia". Onhan se niinkin.
Päivien toisinaan venyessä pitkiksi huomaan vaeltelevani keskellä Macbethiläistä tunnelmaa. Harha on totta ja totuus harhaa. Se usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa.*
Mielentila sopiikin erittäin sattuvasti tammikuun vaalean, harmaan huurteisiin päiviin. Välillä olisi vaan kiva katsella vain joko mustaa tai valkoista.
Tieto lisää (graduttajan) tuskaa.
* katsokaas, siteeraan jo Shakespearea. Kyllä MH ja OP ymmärtäisivät.
maanantai 11. tammikuuta 2010
Jo muinaiset roomalaiset
Otsikko kertoo kaiken.
Työstän yhä/edelleen/vieläkin aiheeni alustusta, koska nähtävästi haen tapahtumien syitä liki parintuhannen vuoden takaa.
Toistaiseksi olen jo luisunut 1800-luvun puoliväliin, ja nyt vieressäni on kirja, joka esittelee tapahtumia 1000-luvulta.
Ja oma aiheeni ajoittuu 1940-luvun alkuun.
Hupsista.
Todennäköisesti päädyn siis jossain vaiheessa tutkimaan esihistoriallisia kalliomaalauksia, koska nekin tavallaan kyllä liittyvät aiheeseeni.*
Toinen vaihtoehto on se, että hillitsen itseni. Jos haluan saada työni valmiiksi, en kaivele tapahtumien taustoja enää enempää. Ylipäätään muutama sivu siitä riittää.
Eli laitan kirjan kiinni. Siirrän sen pois ulottuviltani, takaisin omaan hyllyynsä. Käännän yksinkertaisesti houkutuksille selkäni.
Lapsellisen helppoa!
Ja teen sen heti. Tai siis heti sen jälkeen, kun olen lukenut vielä tämän luvun. Ja ihan vähän vaan silmäillyt tuota toista.
* kenttämatka Ranskaan edessä!
Työstän yhä/edelleen/vieläkin aiheeni alustusta, koska nähtävästi haen tapahtumien syitä liki parintuhannen vuoden takaa.
Toistaiseksi olen jo luisunut 1800-luvun puoliväliin, ja nyt vieressäni on kirja, joka esittelee tapahtumia 1000-luvulta.
Ja oma aiheeni ajoittuu 1940-luvun alkuun.
Hupsista.
Todennäköisesti päädyn siis jossain vaiheessa tutkimaan esihistoriallisia kalliomaalauksia, koska nekin tavallaan kyllä liittyvät aiheeseeni.*
Toinen vaihtoehto on se, että hillitsen itseni. Jos haluan saada työni valmiiksi, en kaivele tapahtumien taustoja enää enempää. Ylipäätään muutama sivu siitä riittää.
Eli laitan kirjan kiinni. Siirrän sen pois ulottuviltani, takaisin omaan hyllyynsä. Käännän yksinkertaisesti houkutuksille selkäni.
Lapsellisen helppoa!
Ja teen sen heti. Tai siis heti sen jälkeen, kun olen lukenut vielä tämän luvun. Ja ihan vähän vaan silmäillyt tuota toista.
* kenttämatka Ranskaan edessä!
torstai 7. tammikuuta 2010
Pelkotiloja
Kun tekstiä on vielä alle 7 sivua, mutta alaviitteitä jo yli 30, huomaa, että pelko lähteiden unohtamisesta on ottanut vallan. (Jos peräkkäiset lauseet perustuvat samaan teokseen, ei niiden jokaisen perään tarvinne laittaa tekijää, vuosilukua ja sivunumeroa liki hysteeriseen tapaan...)
Samankaltainen pelko liittyy myös koko teemaa koskevaan tietoon. Edelleenkin kutkuttaisi ottaa selville vielä tuo ja tuo asia, jotka eivät ihan varsinaisesti liity aiheeseen, (mutta olisi ehkä hyvä tietää) sillä pelko siitä, että jotain tärkeää unohtuu, on välillä ahdistavan suurta.
Ylipäätään pelkotilat hallitsevat toisinaan/usein gradun tekoa. Tallenna-nappulaa tulee paineltua tiheästi, ettei vaan mitään katoaisi, ja tiedostoa läheteltyä useampaankin sähköpostiosoitteeseen, jotta se olisi edes jossakin tallessa.
Sitten välillä/harvoin tulee mukavia seesteisyyden kausia. Että kyllä tämä tästä; vaikka vasemmalla kädellä; helppoa kuin heinänteko. Ja tämänhän jo tiesin, tämä on jo kirjoitettu, lallallaa!
Näinä hetkinä elättelen myös vaarallista kuvitelmaa, että tiedän projektin päätyttyä aiheesta (ja sen ympäriltä) ihan kaiken, koska joskushan niiden rönsyjen on loputtava. (Eivät ne lopu. Enkä tule tietämään.)
Joku viisas voisi sanoa, että pohjimmiltaan tässäkin tapauksessa on kyse tasapainon etsimisestä ja löytämisestä. Kultaisesta keskitiestä. Ennen sen löytymistä, todennäköisesti pitkällisen etsinnän ajan, menen kuitenkin linjalla mieluummin enemmän nootitusta kuin vähemmän, mieluummin paljon tietoa kuin vähän.
Ihan hyvä linja gradulle. Ja elämälle.
Samankaltainen pelko liittyy myös koko teemaa koskevaan tietoon. Edelleenkin kutkuttaisi ottaa selville vielä tuo ja tuo asia, jotka eivät ihan varsinaisesti liity aiheeseen, (mutta olisi ehkä hyvä tietää) sillä pelko siitä, että jotain tärkeää unohtuu, on välillä ahdistavan suurta.
Ylipäätään pelkotilat hallitsevat toisinaan/usein gradun tekoa. Tallenna-nappulaa tulee paineltua tiheästi, ettei vaan mitään katoaisi, ja tiedostoa läheteltyä useampaankin sähköpostiosoitteeseen, jotta se olisi edes jossakin tallessa.
Sitten välillä/harvoin tulee mukavia seesteisyyden kausia. Että kyllä tämä tästä; vaikka vasemmalla kädellä; helppoa kuin heinänteko. Ja tämänhän jo tiesin, tämä on jo kirjoitettu, lallallaa!
Näinä hetkinä elättelen myös vaarallista kuvitelmaa, että tiedän projektin päätyttyä aiheesta (ja sen ympäriltä) ihan kaiken, koska joskushan niiden rönsyjen on loputtava. (Eivät ne lopu. Enkä tule tietämään.)
Joku viisas voisi sanoa, että pohjimmiltaan tässäkin tapauksessa on kyse tasapainon etsimisestä ja löytämisestä. Kultaisesta keskitiestä. Ennen sen löytymistä, todennäköisesti pitkällisen etsinnän ajan, menen kuitenkin linjalla mieluummin enemmän nootitusta kuin vähemmän, mieluummin paljon tietoa kuin vähän.
Ihan hyvä linja gradulle. Ja elämälle.
tiistai 5. tammikuuta 2010
Uusi vuosi, vanhat kujeet
Vuosikymmenen vaihtuminen* herätti sisäisen aikatauluttajani.
Koneen ruudulta katsottuna vuosi 2010 näytti niin säntilliseltä, että päätin laatia gradulle hieman tarkempia ajallisia tavoitteita. Toistaiseksi kalenteri yltää toukokuulle asti, ja välitavoitteita löytyy nyt (vain) kuukauden välein.
Ennen kesää toivon kuitenkin katselevani koneeni tiedostoista jo ainakin puolivalmista raakiletta. Tavoitepituus on 80-100 sivua, mutta jos 1. kesäkuuta word laskee sivujen määräksi 79, en ripottele päälleni tuhkaa ja pukeudu säkkiin.
Ehkä.
Ja jos sivumäärä on tuolloin 81, palkitsen itseni kehuilla peilin edessä (ja mahdollisesti myös takana).
Tässäpä siis jaloja tavoitteita kerrakseen! Ja koska sivuja on nyt jo kertynyt viisi, voisinkin oikeastaan pitää pienen tauon...
* vai vaihtuuko se vasta ensi vuonna? häiritsevä detalji.
Koneen ruudulta katsottuna vuosi 2010 näytti niin säntilliseltä, että päätin laatia gradulle hieman tarkempia ajallisia tavoitteita. Toistaiseksi kalenteri yltää toukokuulle asti, ja välitavoitteita löytyy nyt (vain) kuukauden välein.
Ennen kesää toivon kuitenkin katselevani koneeni tiedostoista jo ainakin puolivalmista raakiletta. Tavoitepituus on 80-100 sivua, mutta jos 1. kesäkuuta word laskee sivujen määräksi 79, en ripottele päälleni tuhkaa ja pukeudu säkkiin.
Ehkä.
Ja jos sivumäärä on tuolloin 81, palkitsen itseni kehuilla peilin edessä (ja mahdollisesti myös takana).
Tässäpä siis jaloja tavoitteita kerrakseen! Ja koska sivuja on nyt jo kertynyt viisi, voisinkin oikeastaan pitää pienen tauon...
* vai vaihtuuko se vasta ensi vuonna? häiritsevä detalji.
torstai 17. joulukuuta 2009
Sivupolkuja
Ihaninta ja ehdottomasti samalla kamalinta* tässä gradun teossa on törmääminen kaikkeen sellaiseen mielenkiintoiseen tietoon, joka ei varsinaisesti liity aiheeseeni.
Rönsyily.
Huomaan jatkuvasti kirjoittavani muistiinpanoihini "tarkista-se-ja-se" ja "lainaa-vielä-tämä-kirja", vaikka näillä asioilla ei olisi mitään tekemistä oman, varsinaisen tutkimusaiheeni kanssa. Vaikka sivuseikat ovatkin kutkuttavia, syövät ne aikaa ja tilaa itse asialta. Tiedän jo nyt, että aiheeni johdantoluvusta ja/tai taustoituksesta on tulossa, kiltisti sanottuna, aivan liian pitkä.
Samalla tämä rönsyily on kuitenkin yksi niistä tekijöistä, jotka tekevät gradutuksesta jopa hauskaa. Puurtamista virkistävät hassut pienet outoudet, yllätykselliset pätkät, anomaliat*.
Seminaarissa sain dispositioni esittelytilaisuudessa kiitosta siitä, että olen niin innostunut aiheestani*. (Ja niin totta vie olenkin! Ja hämmästelen, kuka muka ei olisi! Voi niitä parkoja, jotka erehtyvät vahingossa kysymään gradustani. Tiedossa on silloin usein pitkähkö esitelmä teemasta.) Usein innostuksen takaa löytyvätkin juuri nämä sivupolut, jotka ravitsevat mielenkiintoani; pitävät sitä yllä. Sillä joka päivä saatan törmätä johonkin uuteen pikku tietoon. Ja vaikka se ei kasvattaisikaan tietoani aiheesta, kasvattaa se tietoani maailmasta. Ja se on hienoa se!
Kukapa olisi tiennyt, että gradun tekeminen voi toisinaan olla melkoista löytöretkeilyä!
* (hmm... kamalinta. onko se suomea? kuulostaa intialaiselta ruoalta. "söin tänään lounaaksi kamalinta ja naan-leipää")
* MH ja OP viljelevät teksteissään aina silloin tällöin sivistyssanoja. olen päättänyt omaksua tämän ihastuttavan tavan. pääsen sitten niin kuin samalle tasolle heidän kanssaan, tiedättekö?
* epäilen, että tällaisten kiitosten esittäminen johtuu niin sanotusti siitä, että mitään muuta hyvää ei keksitä...
Rönsyily.
Huomaan jatkuvasti kirjoittavani muistiinpanoihini "tarkista-se-ja-se" ja "lainaa-vielä-tämä-kirja", vaikka näillä asioilla ei olisi mitään tekemistä oman, varsinaisen tutkimusaiheeni kanssa. Vaikka sivuseikat ovatkin kutkuttavia, syövät ne aikaa ja tilaa itse asialta. Tiedän jo nyt, että aiheeni johdantoluvusta ja/tai taustoituksesta on tulossa, kiltisti sanottuna, aivan liian pitkä.
Samalla tämä rönsyily on kuitenkin yksi niistä tekijöistä, jotka tekevät gradutuksesta jopa hauskaa. Puurtamista virkistävät hassut pienet outoudet, yllätykselliset pätkät, anomaliat*.
Seminaarissa sain dispositioni esittelytilaisuudessa kiitosta siitä, että olen niin innostunut aiheestani*. (Ja niin totta vie olenkin! Ja hämmästelen, kuka muka ei olisi! Voi niitä parkoja, jotka erehtyvät vahingossa kysymään gradustani. Tiedossa on silloin usein pitkähkö esitelmä teemasta.) Usein innostuksen takaa löytyvätkin juuri nämä sivupolut, jotka ravitsevat mielenkiintoani; pitävät sitä yllä. Sillä joka päivä saatan törmätä johonkin uuteen pikku tietoon. Ja vaikka se ei kasvattaisikaan tietoani aiheesta, kasvattaa se tietoani maailmasta. Ja se on hienoa se!
Kukapa olisi tiennyt, että gradun tekeminen voi toisinaan olla melkoista löytöretkeilyä!
* (hmm... kamalinta. onko se suomea? kuulostaa intialaiselta ruoalta. "söin tänään lounaaksi kamalinta ja naan-leipää")
* MH ja OP viljelevät teksteissään aina silloin tällöin sivistyssanoja. olen päättänyt omaksua tämän ihastuttavan tavan. pääsen sitten niin kuin samalle tasolle heidän kanssaan, tiedättekö?
* epäilen, että tällaisten kiitosten esittäminen johtuu niin sanotusti siitä, että mitään muuta hyvää ei keksitä...
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Silmäilyä
Materiaalin saapuminen arkistoon ei kyllä millään muotoa kuulosta jännittävältä, mutta kyllä se sitä on. Kävin viime viikolla tutustumassa ensimmäistä kertaa varsinaiseen gradu-aineistooni, jota oli saapunut muhkeat kuusi kansiota, ja koin herkkiä hetkiä.
Että näitä papereita on kosketeltu joskus silloin.
Että MH ja OP ovat pitäneet tätä samaa arkkia käsissään.
Joku on ehkä kiireellä vienyt tämänkin jutun lähetettäväksi eteenpäin. Ja tähän on leimattu salainen.
Tunsin opiskelevani oikeaa ainetta. Ajattelin - "voisin ryhtyä tutkijaksi".
Mustavalkoisten valokuvien äärellä tunsin jo suorastaan suurta hartautta. Millainen on ollut hetki, jolloin kameran laukaisinta on painettu. Millainen se on ollut kameran edessä? Takana?
Kuvissa näkyi vankeja, vanhoja taloja, miehiä marssimassa pitkissä jonoissa. Ja hartaita kasvoja jumalanpalveluksen jälkeen, iloisia kyläläisiä, lapsia, vanhuksia.
Sotilaita, jotka todennäköisesti olivat minua nuorempia. Paljonkin, ehkä.
Pakkohan siinä oli miettiä, että mitä heille oli käynyt.
Sitten törmäsin listaan komppanioiden miehistä. Siinä luki - nimi, syntymäaika, sotilasarvo, ja - haavoittunut tai kaatunut. Haavoittunut vakavasti astuttuaan miinaan, kuollut matkalla sotilassairaalaan. Haavoittunut vakavasti kaulaan, kasvoihin. Kuollut sotilassairaalassa seuraavana päivänä. Kuollut tehtävässä kentällä.
Melkein itkin. Enkä enää halunnutkaan tutkijaksi.
Että näitä papereita on kosketeltu joskus silloin.
Että MH ja OP ovat pitäneet tätä samaa arkkia käsissään.
Joku on ehkä kiireellä vienyt tämänkin jutun lähetettäväksi eteenpäin. Ja tähän on leimattu salainen.
Tunsin opiskelevani oikeaa ainetta. Ajattelin - "voisin ryhtyä tutkijaksi".
Mustavalkoisten valokuvien äärellä tunsin jo suorastaan suurta hartautta. Millainen on ollut hetki, jolloin kameran laukaisinta on painettu. Millainen se on ollut kameran edessä? Takana?
Kuvissa näkyi vankeja, vanhoja taloja, miehiä marssimassa pitkissä jonoissa. Ja hartaita kasvoja jumalanpalveluksen jälkeen, iloisia kyläläisiä, lapsia, vanhuksia.
Sotilaita, jotka todennäköisesti olivat minua nuorempia. Paljonkin, ehkä.
Pakkohan siinä oli miettiä, että mitä heille oli käynyt.
Sitten törmäsin listaan komppanioiden miehistä. Siinä luki - nimi, syntymäaika, sotilasarvo, ja - haavoittunut tai kaatunut. Haavoittunut vakavasti astuttuaan miinaan, kuollut matkalla sotilassairaalaan. Haavoittunut vakavasti kaulaan, kasvoihin. Kuollut sotilassairaalassa seuraavana päivänä. Kuollut tehtävässä kentällä.
Melkein itkin. Enkä enää halunnutkaan tutkijaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
